Ssese Farm School Institute

Lyhyen kävelymatkan päässä Kalaya Learning Schoolia toimii maanviljelyskoulu Ssese Farm School Institute. Koulussa on oppilaita ympäri Ugandaa. Oppilaat on valittu sosiaalisin perustein, eli on annettu nuorille mahdollisuus opiskella, huolimatta siitä, että heidän vanhempansa eivät kykene maksamaan koulutuksesta. Opetus rahoitetaan muulla tavoin. 

Koulukampus on upea. Alue on jaettu eri alueisiin Ugandan eri heimojen mukaan. Jokaisella eri heimolla on oma nimikkoalueensa, josta pitää huolta. Kampuksella kasvatetaan vaikka mitä kasviksia, vihanneksia, hedelmiä ja juureksia. Koulussa on otettu käyttöön hyviä ideoita, joilla varmistetaan, että kasvit eivät kuivu ja kuole kuivuuden aikana.

Kalayan henkilökuntaa: opettaja Winnie ja hänen pieni poikansa, sekä Sophie vierailulla maanviljelyskoululla

Maanviljelyskoulun kuorma-auto

Koulussa osataan viljellä tavalla, joka antaa kuuman ja kuivan kauden aikana hyvän sadon.

Tomaatteja kasvamassa muovipusseissa

Tätä kaalia Suomessa myydään joulun aikana kukkakimpuissa, mutta täällä sitä käytetään ruoissa.

Palmuöljybusiness

Saari on kokenut viimeisen noin kymmenen vuoden aikana suuren muutoksen niin taloudellisessa kuin ekologisessa mielessä. 

Saari oli aikoinaan trooppista sademetsää, mutta nykyään arviolta noin puolet saaren kasvillisuudesta on palmuöljypuita. Palmuölypuuplantaasit ovat siistejä. Puut ovat siisteissä riveissä, eikä muulle kasveille jää elintilaa.

Palmuöljypuumetsä

Palmuöljypuun hedelmiä

Palmuöljybusineksen takana on kaksi yritystä, joista toinen on malesialainen ja toinen intialainen.  Ugandan valtiolla ja Kiinalta on yrityksissä myös osa-omistusta.

Kummallakin yrityksellä on saarella tehdas. Saaren tehtaissa valmistetaan palmuöljypuiden siemenistä raakaöljyä, joka viedään laivoilla Jinja-nimiseen kaupunkiin Etelä-Ugandaan, jossa raakaöljystä valmistetaan erilaisia valmiita tuotteita, kuten saippuaa, pesuaineita, ruokaöljyä ja jopa muovia. 

Kuorma-auto saapuu tehtaan portille täyden lastin kanssa

Palmuöljypuubusiness tuo saaren asukkaille paljon töitä. Puiden istuakseen tarvitaan omat työntekijänsä, samoin maan muokkaamiseen. Tehtaissa tarvitaan omat työntekijänsä, samoin kuljetuksessa. Kuljetuksen jälkeen on se työ, joka tapahtuu raaka-aineen parissa raaka-aineesta valmiiksi tuotteeksi Jinjan tehtaassa mantereella.

Työ tehtaissa tapahtuu kolmessa vuorossa. Työ on raskasta ja siinä on varmasti omat vaaratekijänsä, joita minä en päässyt näkemään. Pääsin vaan katsomaan metsiä sekä tehdasta aidan ulkopuolelta ja kuuntelin paikallisten kertomuksia asiasta. Voin kuvitella, että työturvallisuudesta ei varmastikaan huolehdita aivan samalla tavalla kuin meillä Suomessa. This is Africa.

Palmuöljytehdas. Oikealla olevassa tehtaassa siemenistä puristetaan öljy. Takana olevissa tankeissa säilytetään syntynyttä raakaöljyä. Sieltä se lastataan laivoihin jälleenkäsittelyä varten.

Työstä saatu korvaus on pieni suhteessa työn raskauteen. Paikallinen kutsui tehdasta ja koko touhua nykyaikaiseksi orjuudeksi. Kaikesta huolimatta ihmiset ovat vaurastuneet ja ovat pystyneet rakentamaan tuloillaan kivitaloja. Asumisen laatu on siis viime vuosien vaikana kohonnut monella saaren asukkaalla.

Yritykset saavat maata ottamalla asukkailta "lainaa". Asukkaat antavat maataan palmuöljybusinekseen vähintään kymmeneksi vuodeksi. Sinä aikana he eivät voi viljellä muita kasveja. Kymmenen vuoden aikana puu kasvaa ja alkaa tuottaa hedelmää. Yritys maksaa maanomistajalle tästä korvausta. Kymmenen vuoden jälkeen maanomistaja voi joko jatkaa palmuöljypuiden kasvattamista tai aloittaa kasvattamaan jotain muuta kasvia, esim. kahvia.

Palmuöljypuut ovat vallanneet suuren osan Ssese -saaresta ja monesta muustakin Victoria -järven saaresta. Sademetsien kaataminen ja kasvillisuuden muuttaminen vaikuttaa ilmastoon ja sateen määrään. Juuri tällä hetkellä täällä pitäisi olla sadekausi, mutta vettä on satanut hyvin vähän. Ihmiset ovat menettäneet jo kaksi satoa. Se on huolestuttavaa kaikkien kannalta.

Sademetsien kaatamisen myötä saaren rikas eläimistö on kokenut myös muutoksen. Saaren metsät eivät tarjoa enää samanlaista elinympäristöä, kuin trooppinen sademetsä tarjosi. Olisi kiinnostavaa kuulla saaren asukkaiden kokemuksia tästäkin asiasta, esim. ovatko he huomanneet, onko tietyt eläimet vähentyneet tai hävinneet saarelta kokonaan.

Lähikoulut ja sisäoppilaitokset kaupungeissa

Ugandassa vanhemmat haluavat laittaa lapsensa hyviin kouluihin, aivan kuten Suomessakin. Koulutus on tärkeää ja siihen halutaan panostaa. Myös Ssese-saaren lasten vanhemmat haluavat lapsilleen parasta ja siksi he lähettävät lapsensa kaupunkiin yksityiskouluihin heti esikouluvuoden jälkeen lasten ollessa 6-vuotiaita. Vanhemmat ajattelevat, että saaren omat koulut eivät ole riittävän hyviä. Saarelle on vaikea saada hyviä opettajia töihin, sillä saari on kaukana kaupungin palveluista.

Pienille 6-vuotiaille lapsille muutto kaupunkiin tarkoittaa muuttoa asuntolaan ja pitkää välimatkaa kotiin. Vanhemmat menevät katsomaan lapsiaan viikonloppuisin. Loma-aikoina lapset ovat luonnollisesti kotona vanhempien kanssa.

Asuntoloissa on hoitajia, mutta jokainen vanhempi ja lapsi tietää, ettei se ole sama asia kuin oma äiti ja isä. Lisäksi lapset joutuvat kohtaamaan aivan liian nuorina erilaisia vaaroja ja turvattomia hetkiä.

Kalaya Learning Centerinin pienet lapset tullaan hakemaan koulusta boda-bodalla. Se voisi olla suomalaisistakin lapsista tosi kivaa!

Koulukuljetus boda-bodalla

Toiminnallista matematiikkaa

Eskariluokassa otimme viikon aikana käyttöön erilaisia toiminnallisia menetelmiä. Laskimme helminauhoilla, jäätelötikuilla ja pavuilla. Käytimme niitä kymmenpareihin ja lukujen harjoittamiseen ja vielä kymmenylityslaskuihin. Käytimme numerokortteja vastaamiseen. Leikimme arvuutusleikkejä luvuilla. Taputimme ja tömistelimme. Leikimme lukusuoranauhalla. Kaikki nämä menetelmät ovat tuttuja Varga Nemenyistä, siis unkarilaista matematiikkaa. Aika kului kuin lentäen ja lapset tykkäsivät. Pienet aivot olivat töissä pitkiä aikoja. Tapahtui oppimista.

Eskarit saivat käyttöönsä helminauhat, jotka auttavat laskemisessa.

Aktiivinen oppilas

Tässä lisää kuvia toimintahetkistämme.

Pienten opettaja halusi teettää lapsilla askartelutyön, jossa käytettiin luonnon materiaaleja ja maalaamista. Majoista tuli lopulta hienot. Lapset tykkäsivät askartelusta kovasti. Pensseleitä ja maalikuppeja oli vain muutama, mutta lapset jaksoivat odottaa vuoroaan hämmästyttävän hyvin.

Eskareiden kanssa tutkimme eri lehtien muotoa, reunan muotoa ja lehden väriä. Lopuksi lapset piirsivät ja värittivät lehtiään.

Perjantaina menimme lähimetsään. Pienen kävelyn jälkeen istahdimme mukavaan varjoissa piirtämään puita. Opastuksen avulla puihin tuli oikeamallisia lehtiä ja oikeaa karheutta runkoon. Kaikkien mielestä luonnossa oli kiva opiskella.

Aktiivinen oppilas

Toin viikon aikana luokkiin uudenlaisia toimintatapoja, jotta oppilaat saisivat mahdollisuuden olla aktiivisia oppilaita.

Lapset saivat uudet vahaliidut. Niillä he piirsivät kuvan kodistaan ja perheestään. Tavallisesti he värittelevät opettajan piirtämiä kuvia. Nyt he saivat käyttää luovuutta ja piirtää ihan omia kuvia.

Vahaliidut olivat hienot ja niillä oli kiva piirtää.

Lapset saivat palapelejä. Niiden kokoaminen oli aluksi vaikeaa, mutta aika nopeasti fiksuimmat keksivät, miten paloista saa koottua kokonaisen ehjän kuvan.

Nursery Class ja Top Class 

Kalaya Learning Centerissa kaksi luokkaa lapsille, Nursery Class (pikkulasten luokka), jossa on 3-4-vuotiaita lapsia, sekä Top Class (esikoulu), jonka oppilaat ovat 5-6-vuotiaita. Tämän lisäksi on kaksi ammattiin valmistavaa luokkaa noin 15-vuotiaille tytöille.

Minä vietin viikon 3-6-vuotiaiden lasten luokissa. Kummassakin luokassa on kohtuullinen määrä oppilaita, eskariluokassa 20 ja pikkulasten luokassa 26. Eskarilaisilla on yksi opettaja ja pienemmillä on kaksi opettajaa, joten resurssia on hyvin.

Luokkahuoneen seinillä on paljon opetusta havainnoivia sanoja ja kuvatauluja. Kun digikameroita tai piirtoheittimiä ei ole, käytetään seinätilat havainnointiin. Opetus tapahtuu pääasiassa reilun neliön kokoiselta liitutaululta, joka seisoo omilla jaloillaan luokan etuosassa. Opetuksessa käytetään paljon toistoa ja kopioimista opettajan mallista. Painettuja materiaaleja ei ole, vaan opettaja piirtää tehtävät oppilaiden vihkoihin. Se on iso työ!

Lapsilla on kauniit koulupuvut. Tytöillä on kahdenlaisia mekkoja, pojilla shortsit ja kauluspaidat. Kaikilla on myös neulepaidat sekä urheiluvaatteet. Koulupuvut on aikamoinen investoisti perheiltä, joilla ei ole paljoa rahaa.

Pikkulasten luokassa opetellaan s-äännettä.

Oppikirjoja ei ole, vaan opettajat kirjoittavat tehtävät oppilaiden vihkoihin.

Aina välillä lauletaan ja leikitään. Sen jälkeen jaksaa taas tehdä koulutehtäviä.

Pienten lasten koulupäivä kestää klo 8-13. Koulupäivää rytmittää muutamat tauot opiskelun välissä. Aamulla klo 9 tarjotaan teetä ja pieni pala esim. banaania.  Klo 10-11 on tunnin pituinen välitunti pihalla. Sen jälkeen lapsille tarjotaan poshovelliä, joka maistuu maissipuurolle. Muina aikoina opiskellaan hyvin opettajajohtoisesti. 

Eskarioppilaiden koulupäivä on hyvin samanlainen, mutta vaan paljon pidempi. Klo 13-14 on lounastauko. Lapset syövät joka päivä poshoa (maissipuuroa) ja papuja. Kukaan ei valita ruoasta, vaan jokainen on tyytyväinen. Sen jälkeen lapset jatkavat koulua aina klo 16 asti. Pitkä päivä pienillä!

Lapset saivat uuden jalkapallon tuliaisiksi Suomesta.

Keinuminen on aina kivaa.

Yhdessä on mukavaa!

Ssese-saarelle

Viikko sitten lähdin Ssese-saarelle. Saari on yksi Victoria-järven saarista ja kuuluu Ugandalle. Victoria-järven ympärillä on kolme valtiota: Uganda, Kenia ja Tansania.

Ssese-saari on oikea paratiisisaari, aivan jumalaisen kaunis. Ilmasta on aivan ihana. Saaren rannoilla on viihtyisiä hotelleja, jotka sopivat esim. vasta avioituneille häämatkan kohteeksi. Keskiosassa on saaren keskus, Kalangala, joka on rauhallinen pienen pieni kaupunki. Keskustan ulkopuolella on pieniä kyliä, ja niissä taloja viljelyksien ympäröiminä.

Tiet ja kadut ovat kaikki päällystämättömiä. Yleisin kulkuneuvo on boda-boda (mopo), jonkun verran on myös pikkuautoja. Saarella ei ole matatuita (pikkubusseja). Moniin paikkoihin voi hyvin myös kävellä.

Saarelle pääsen lautalla, joka on hyvin samanlainen kuin Suomenlinnan lautta. Matka mantereelta Entebbestä saarelle kestää 3,5h ja ei maksa paljon, VIP-luokassa 14 000 shillinkiä, eli vain 3,80e.

Minua oltiin vastassa satamassa. Fiona ja Paul ottivat minut iloisina vastaan ja niin alkoi matka saaren keskiosaan Kalaya Learning Centeriin. Siellä tulisin olemaan viikon opettajien apuna ja uusien ideoiden tuojana.

Kalaya Learning Center, Ssese-saari

Lähden huomenna viikoksi Ssese-saarelle, joka sijaitsee Victoria-järvellä. Siellä on Kalaya Learning Center. Koulussa on kolme linjaa: kokkilinja, ompelulinja sekä lastentarhanopettajalinja. Minun on tarkoitus tehdä yhteistyötä näiden lastentarhanopettajiksi opiskelevien kanssa, olla mukana käytännön työssä, auttaa tuntien suunnittelussa ja tuntien pitämisessä. Mielenkiintoista!

Olen ostanut ison kassillisen kuivamuonaa ja muutaman litraa vettä ja mehua. Olo on sama, kuin jos lähtisin partioleirille. Jännittävää!

On paljon mahdollista, että minusta ei kuulu viikkoon mitään, sillä en ole siellä kiinteän nettiyhteyden päässä. Kirjoittelen kokemuksiani todennäköisesti vasta reissun jälkeen.

Seuraavasta linkistä löytyy lisätietoa Kalayan koulusta:

www.classroomsforafrica.org

Elokuvailta

Kampalan keskustassa on hyvin hieno länsimaalainen ostoskeskus Acasia Mall. Milla, hänen kaksi kehitysyhteistyötä tekevää ystäväänsä Rosey ja Denise, sekä minä menimme toissailtana ostoskeskuksen elokuvateatteriin katsomaan Kampalassa kuvatun elokuvan Queen of Katwe.

Elokuvateatteri kokosi paljon afrikkalaisia, intialaisia ja eurooppalaisia ihmisiä yhteen. Afrikantuntijat Milla, Rosey sekä Denise varoittelivat etukäteen kaikesta mahdollisesta, mikä voisi häiritä elokuvan seuraamista: sähkökatkoksista, äänen puuttumisesta tms. Mitään tällaista ei tapahtunut, vaan tekniikka toimi loistavasti.

Elokuva on kuvattu ihan täällä lähellä ja näyttää Kampalan juuri sellaisena, kuin se on: köyhänä, sotkuiseksi, roskaisena, värikkäänä ja elämäntäyteisenä. Tarina on kasvu-ja selviytymistarina. Se kertoo köyhästä tytöstä, jolla on taistelutahtoa ja älyä. Se kertoo, miten ohjauksessa ja kannustuksella voi voittaa vaikeudet ja saavuttaa paremman elämän.

Elokuva on hyvin todenmukainen ja perustuukin tositarinaan. Se on tunteisiin vetoava, mutta myös viihdyttävä ja erittäin taidokkaasti tehty, onhan se Disney-laatua.

Toivottavasti elokuvan voi nähdä myös Suomessa. Jos ei, niin varmaan sen voi katsoa esim. Netflixin kautta. Suosittelen!

Aikuisopetusta Bukonossa

Olen tällä viikolla kolmena iltapäivänä opettanut aikuisia naisia Bukonossa, joka sijaitsee Kampalan delta-alueella. Sinne on Caring Handsin keskuksesta noin tunnin matka matatuilla. Alue on rauhallista. Talot ovat punatiilisiä ja ne on rakennettu mukavan väljästi loivaan rinteeseen. 

Ryhmän naiset ovat koulutaustaltaan hyvin eritasoisia. Jotkut heistä eivät ole käyneet koskaan koulua, toiset ovat käyneet peruskoulua yläluokille asti.

Ensimmäisellä kerralla käsittelimme hygieniaa. Pidin myös matikan tunnin matikan ihan perusasioista, sydänpareista (esim. 3+7=10). Seuraavana päivänä harjoittelimme lisää matikkaa. Harjoittelimme laskemista kymmenluvuilla ja tuplia (esim. 3+3=6). Tänään treenasimme yhteenlaskua sataluvuilla. Osalle nämä laskut olivat aivan liian helppoja, mutta osa harjoitteli vasta numeroiden kirjoittamista. Kaikki oli heille uutta.

Toisen tunnin aiheena oli roskat ja ympäristön siisteys. Kerroin heille, miten ihanassa paratiisissa he minun mielestäni elävät. Pyysin heitä neljän hengen ryhmissä miettimään, miten he voisivat saada ympäristönsä kauniimmaksi pelkästään sillä, että roskia ei olisi joka paikassa. Pyysin, heitä miettimään, mitä he voisivat tehdä erilaisille materiaaleille. Pyynnöstäni he muodostivat neljän hengen ryhmiä, joissa he keräsivöt ideoita aiheeseen liittyen. Jonkin ajan kuluttua he tulivat ryhmä kerrallaan jakamaan toisille ajatuksiaan. Saimme tästä hyvän keskustelun aikaan. 

Näiden naisten silmistä näkee halun oppia uusia asioita. He haluaisivat toteuttaa itseään, tehdä työtä, laittaa omia pikkuyrityksiä pystyyn, laittaa lapsensa hyviin kouluihin. Valitettavasti heidän mahdollisuutensa siihen ovat lähes olemattomat.

Kouluvierailu

Vierailin eilen Caring Handsin opettajan Joyn kanssa lähikoulussa. Siellä on kaksi lasta, jotka ovat Caring Handsin avun piirissä. Tätä tiettyä tukiohjelmat rahoittaa US AID. Lapset noudettiin luokastaan ja Joy haastatteli heitä ja täytti samalla kaavakkeita.

Kaavakkeiden täytön jälkeen pääsimme käymään oppilaiden luokissa. Toinen heistä oli kolmannella luokalla, toinen jo viidennellä. Musungun (valkoisen) vierailu oli oppilaista hauskaa! Musunguna olen kuin kävelevä nähtävyys!

Suuri osa Ugandan kouluista on yksityiskouluja. Tämäkin koulu, jossa vierailimme, on yksityiskoulu. Yksityiskouluissa luokissa voi olla noin 45 oppilasta. Lapset istuvat ahtaasti vierekkäin, aina kolme lasta saman pöydän ääressä. Tilaa on juuri sen verran, että pystyy kirjoittamaan pöydän ääressä. Millekään toiminnallisille tekemiselle tilaa ei ole.

Oppisisältöjä on hyvin paljon. Opetus tapahtuu pääasiassa siten, että opettaja seuraa kirjojen sisältöjä, lapset toistavat opettajan perässä asioita, tekevät opettajan johdolla muistiinpanoja ja yrittävät painaa mieleen opetetut asiat. Jos lapsella on oppimiseen liittyviä vaikeuksia, hän putoaa nopeasti pois kelkasta.

Luokissa on tiukka kuri. Lapset käyttäytyvät hyvin. He tuntuvat ymmärtävän sen, että kouluun pääsy ei ole itsestäänselvyys ja siksi siellä ollaan kunnolla.

Toimintaa häiritsee (tai ainakin minua se häiritsee) se, että luokkahuoneiden välinen seinä ei ole ehyt, vaan katon rajassa on aukko naapuriluokaan. Koulussa on siis aikamoinen kakofonia.

Lasten koulupäivä voi alkaa jo aamulla klo 7 ja päättyy alkuillasta klo 17. Tosi pitkä päivä siis! Aivan pienet nukkuvat päiväunet, isommilla on lounasaika ja välitunteja ja mahdollisuus pelata ulkona.

Perheet maksavat koulumaksuja, joiden määrä voi vaihdella koulusta ja luokka-asteesta riippuen. Jos koulumaksuja ei maksa, koulunkäynti keskeytyy, kunnes pystyy taas maksamaan maksun.

Valtion koulut ovat ilmaisia, periaatteessa. Lasten vanhempien pitää ostaa koulupuvut, koulukengät, kouluvihot ja kynät. Heidän pitää maksaa koululounaasta, joka on joka päivä maissipuuroa ja papuja. Oppilaiden pitää tuoda kouluun yksi riisi kopiopaperia, vessapaperia ja pihan lakaisuharja. Ei siis ilmaista koulunkäyntiä sekään.

Luokassa voi olla valtavasti lapsia, 100-150 lasta yhdessä luokassa, ja mahdollisuus tipahtaa opetuksesta on hyvin suuri. Opettajien palkat ovat huonot ja työ suuren oppilasmäärään takia hyvin raskasta. On siis ymmärrettävää, että jos vaan suinkaan mahdollista, vanhemmat laittavat lapsensa mieluiten yksityiseen kouluun.

Kunpa Suomessa koulua käyvät lapset ymmärtäisivät, miten hyvin heidän asiansa ovat! 

Uusi päivä täynnä uusia seikkailuja

Lähdimme aamulla varhain liikkeelle. Matkalla Caring Handsin toimistolle törmäsimme tänäkin aamuna koululaisiin. 

Tänään meidän suunnitelmamme oli mennä tapaamaan Rebekkaa, joka tekee kauniita koreja myyntiin. Rebekka asuu n. 50 km:n päässä Kampalasta Keniaan päin. Sain mahdollisuuden nähdä aluetta kaupungin ulkopuolelta. Maisemat olivat ihanan kumpuilevat ja vihreät. Kaunis maa.

Rebekka asuu omassa pienessä talossaan. Hän on nuorena halvaantunut jäädessään myrskyssä romahtaneen kirkon alle. Siinä vaiheessa hän oli nuori vaimo ja kahden pienen lapsen äiti. Myös pienin, 1-2 -vuotias tytär loukkaantui, ja kumpikin, niin äiti kuin tytärkin, joutuivat sairaalaan pitkäksi aikaa. Aviomies jätti halvaantuneen vaimonsa ja meinasi viedä lapset mennessään, mutta Rebekka onnistui pitämään heidät. Caring Hands löysi Rebekan ystävien kautta. Rebekan kädenlahjat  selvisivät ja Rebekka sai töitä. Työllään korintekijänä Rebekka sai maksettua tonttinsa ja talonsa ja jatkaa työtään pyörätuolissa istuen. Uskomatonta on se, että Rebekka on kaikista vaikeuksistaan ja kivuistaan huolimatta toiveikas ja valoisa. Oli ilo tutustua häneen.

Iltapäivällä lähdin Jackeline -nimisen opettajan kanssa opettamaan pieneen kylään, joka sijaitsee Kampalan suistoalueella. Matkaa sinne teimme matatulla, pikkubussilla. Bussi tuli aivan tupaten täyteen ihmisiä. Kun luulin, että nyt bussi on aivan täysi, mahtui sinne vielä kaksi, kolme tai neljä ihmistä lisää! Sitten vaan tiivistetään!

Opetus tapahtui kylän kokouspaikassa. Paikalle tuli tipotellen naisia pikkulastensa kanssa. Osa lapsista oli vielä rintaruokinnassa. Kun väkeä oli riittävästi paikalla, aloitin minä ja kerroin itsestäni joitain asioita. Sen jälkeen jokainen paikalle tullut kertoi itsestään sekä pyynnöstäni, miksi käy tätä luokkaa, mitä haluaa oppia. Tämän jälkeen Jackeline pyysi minua puhumaan hygieniasta. Minä puhuin käsihygieniasta, Jackeline jatkoi intiimien alueiden hygieniasta. Naiset olivat erittäin vastaanottavaisia ja tirskahtelivat iloisesti herkistä asioista puhuttaessa.

Halusin pitää pienen hetken matematiikkaa ja samalla selvittää, miten hyvin nuo naiset osaavat luvut 1-10 englanniksi. Pyysin heitä tekemään nopeasti ryhmiä, joissa on kolme henkeä, sitten neljä henkeä jne. aina 10 henkeen asti. Tämän jälkeen kävimme läpi sydänparit, siis numerot, jotka yhteenlaskettaessa tekevät 10. Kirjoitin ne fläppitaululle ja pyysin harjoittelemaan ensi kerraksi. Tästä on hyvä jatkaa kymmen-, sata- ja tuhatlukuihin. Näitä suuria lukuja he tarvitsevat usein, koska Ugandassa on käytössä shillingit, joissa on paljon nollia. Pienin seteli on 1000 shillinkiä, mikä on 0,27 e.

Opetushenkilöstön naisten kanssa oli aivan ihanaa. Meillä kaikilla oli tosi kivaa yhdessä. Uskon, että naiset oppivat jotain hyödyllisiä asioita ja tulevat seuraavalla kerralla mielellään tunnille.

Ensimmäinen päivä kentällä

"Haluatko mukaan kotikäynneille meidän opettajien kanssa?" Milla kysyi minulta. "Tottakai haluan!" vastasin. "Sinne mennään sitten boda bodalla eli mopotaksilla", jatkoi Milla. "Selvä!" vastasin ja tunnustelin, miltä ajatus tuntui vatsan pohjassa. 

Caring Handsin opettaja Shallon kutsui kaksi boda bodaa, minä sain kypärän päähäni ja sitten lähdettiin! Kuljettaja huomioi sen, että olin ensikertalainen ja ajoi suhteellisen hitaasti. Tie oli päällystämätöntä punaista maata, siinä oli syviä uria ja koloja, joita kuljettaja kierteli. Isolla tiellä puikkelehdimme isojen ja pienien autojen väleissä, pysähtelimme ruuhkassa ja jatkoimme matkaa. Lopulta saavuimme perille pieneen kylään ison kaupungin kyljessä.

Kylän talot oli rakennettu karkeista punatiilisistä tiilistä ja ne olivat hyvin lähellä toisiaan. Useimmat talot olivat hyvin pieniä.  Niissä oli kenties yksi tai kaksi huonetta ja pieni varasto. Pihamaalla odottelivat pestävät lika-astiat, jaloissa ja poluilla juoksentelivat puolipukeiset lapset.

Talojen ympärillä tepasteli tipuja ja kanoja, jossain makoili kissa, vähän etäänpänä vihreämmällä pellolla lehmiä.

Talojen yhteydessä oli pieniä puutarhoja, joissa asukkaat kasvattivat vihanneksia ja hedelmiä. Sain kuulla, että siellä kasvatettiin papayaa, granaattiomenaa, avokadoa, banaaneja, jamsia, erilaisia papuja ja sokeriherneitä. Talojen läheisyydessä olevalla pelloilla kasvatettiin riisiä, sokeriruokoa ja bataattia. Perheet olivat siis hyvin omavaraisia. 

Vierailumme tarkoitus oli käydä viiden naisen luona ja kartoittaa tietoa siitä, miten Caring Handsin antama koulutus ja tuki on heitä auttanut. Kolme heistä on Caring Handsin pienlainat avulla aloittanut kasvattamaan possuja. He muodostavat kimpassa tiimin.

Naiset ovat oppineet Caring Handsin koulutuksen avulla säästämistä ja yritystoimintaa. Tiukan paikan tullen he voivat lainata rahaa siitä tiimistä, siitä ryhmästä, johon he kuuluvat. Ryhmän jäsenet pitävät toisistaan huolta.

Naisten tulot mahdollistavat sen, että heidän lapsensa pystyvät käymään koulua. Koulu sinänsä on Ugandassa ilmainen, mutta siitä huolimatta vanhempia velvoitetaan maksamaan erinäisistä jutuista.

Noista viidestä naisesta, joiden tiedot meidän tuli kartoittaa, tapasimme kolme. Kahdella heistä oli puoliso, yhden mies oli vasta kuollut onnettomuudessa. Hän, Barbara, oli jäänyt neljän lapsen kanssa yksin. Nainen oli iloinen, mutta varmasti kovin yksin ja avuton pienten lastensa ja arjen haasteiden kanssa. 

Nämä ihmiset olivat aivan ihania, mutta heiltä puuttuu kaikki sosiaalinen turva, jota Suomessa annetaan vähävaraisille ihmisille. Ugandassa varattomat ovat aivan omillaan. Millan mukaan nämä ihmiset tyytyvät osaansa ja alistuvat siihen, mitä on ja heille tapahtuu. He uskovat, että näin on tarkoitettu, vaikka oikeasti moni asia voisi olla pienellä avulla ja hoidolla pelastettavissa.

Retken lopussa säikäytin yhden pikkuisen kalpeudellani. Lapsi huusi kaihuissaan! Äitinsä vaan nauroi ja yritti tuoda lastaan lähemmäksi ja antaa minun tervehtiä häntä. Lapsen huuto vain kasvoi ja kasvoi ja hän rimpuili entistä kovempaa! Nauroin aivan katketakseni ja lähdin kävelemään reippaammin poispäin, jotta lapsi voisi rauhoittua. Voi raukkaa! Kalpea kummitus oli tullut kylään!

Matkan takaisin me teimme matatulla, pikkubussilla, ja loppumatkan vielä boda bodalla. Olipa meillä hyvä reissu! Huomenna uudet seikkailut!

Täällä ollaan, Kampalassa!

Heinäsirkat sirittävät. Jostain kuuluu moniääninen voimallinen laulu. Sitä seuraa pelin selostus. Jostain etäältä kuuluu autojen tööttäilyä.

On jo ilta ja pimeää, mutta ilma on edelleen suloisen lämmintä. Ilmassa tuoksuu pakokaasu ja poltetusta roskista tuleva savun haju.

Istun Milla ja Hannu Happosen olohuoneessa, joka sijaitsee yhdellä Kampalan seitsemästä kukkulasta. Milla on Caring Handsin perustaja, Hannu tekee humanitääristä työtä Fidan lähettämänä Kongossa.

Päivällä pääsin kangasostoksille Kampalan keskustaan afrikkalaiseen markettiin. Oppaanani toimi Justin, Caring Handsin laadunvastaava. Olin varmasti ainut kalpeanaama siinä marketissa. Kiersimme liikkeissä ja etsimme puuvillakankaita. Se värien paljous oli ihanaa, mutta samalla valinnan kannalta vaikeaa. Valitsin viileäsävyisiä kankaita, joissa kaikissa on jonkinsävyistä sinistä. Osan niistä vien kotiin, osasta teetän Ssese-saarella mekkoja Suomeen vietäväksi. 

Katujen varsilla oli isoja kasoja vaatteita, joita ihmiset penkoivat. Se taisi olla paikallinen kirpputori. Joillakin oli liinojen päällä hedelmiä ja vihanneksia pieninä pyramideina. Se oli paikallinen vihannestori.

Palasimme takaisin majapaikkaani Millan ja Hannun kotiin juuri ruuhka-aikana. Sellaista ruuhkaa en ole nähnyt ikinä. Autot ajoivat todella lähellä toisiaan. Niiden välissä puikkelehtivat mopot ja ihmiset. Autoissa ja mopojen kyydissä saattoi nähdä vaikka mitä: banaaneja, ruokasäkkejä, kanoja, huonekaluja, sotilaita... Sieltä olisi saanut mielenkiintoisia kuvia, mutta Milla kehotti jättämään puhelimen turvallisuussyistä kotiin.

Keskustassa näin lapsikerjäläisiä. Justin kertoi, että heidät tuodaan Koillis-Ugandasta busseilla kaupunkiin kerjäämään, vaikka se onkin laissa kiellettyä. Osa lapsista on todella pieniä. Pienin näkemäni oli vauva, joka oli liinassa pikkutytön selässä. Lapsiraukat.

Huomenna menemme heti aamusta Caring Handsin keskustaan, jossa tapaan keskuksen opettajat sekä  lukutaitoryhmän opiskelijat. Varmaankin sen jälkeen minulle alkaa hahmottua, mitä voin heidän kanssaan tehdä.

Lähtö

Nyt se iski, jännitys. Matkaselvitys on tehty. Laukut ovat lähetetty ruumaan. Passintarkastusta on käyty läpi, samoin turvatarkastus. Istun nyt täällä portilla numero 32A ja odotan pääsyä koneeseen.

Milla laittoi Ugandasta viestin, että huoneeni on siivottu ja valmis ja autonkuljettaja tulee vastaan kentälle. Minua odotetaan.

Lapsuudenystäväni Marjo tuli saattamaan minua kentälle taksilla. Kiitos, Marjo! Olet ihana!

Kiitos kaikille teille muillekin, jotka olette olleet auttamassa ja hengessä mukana! Äiti, isä, Ade, mummu, työkaverit, oppilaat ja heidän vanhempansa, naapurini Suvi, Jyrki, kuorokaverit, Otava ja moni moni muu! 

Nyt pitää mennä! Yritän päästä kirjoittelemaan tänne kuulumisia. Hei hei!

Hyvästit oppilaille

Hyvästit kuulostaa niin lopulliselta! Hei hei, kunnes taas tavataan! Se olisi parempi, mutta turhan monimutkainen.

Halasimme monta kertaa. Otimme valokuvia. Juttelimme siitä, miten voimme olla yhteydessä. Moni tiesi, että netti toimii kehitysmaissa kovin arvaamattomasti. Lupasimme olla yhteydessä. Minä lupasin päivittää blogia ja lapset lupasivat laittaa sähköpostia. Toivottavasti netti toimii, ainakin välillä.

Neljä viikkoa kuluu nopeasti. Sitten taas tapaamme.

Muutama päivä lähtöön

Mimi-koira lähti hetki sitten hoitoon exmiehelleni. Hän rakastaa Mimiä, joten minulla ei ole sen suhteen huolenhäivää. Nyt voin rauhassa pakkailla, eikä koira pyöri huolestuneena kaiken keskellä.

Minä ja Mimi

Huomenna on viimeinen päivä oppilaideni kanssa. Lähdemme iltapäivällä retkelle lähimetsään, teemme Richard Dawsonin ideoita hyödyntäen joitakin kivoja luontoharjoituksi ja lopuksi etsimme mukavan paikan, jossa voimme istahtaa ja nauttia eväistä. Annoin luvan tuoda termarissa lämmintä juotavaa ja jonkin leivonnaisen. Uskon, että meille tulee kiva retki.

Seuraava päivä ja syysloman jälkeiset kolme viikkoa oppilaat saavat opiskella sijaisen kanssa. Toivottavasti kaikki menee sijaisen kanssa hyvin. Olen luvannut ottaa paljon kuvia ja videoita ja näyttää ne matkalta tultuani.

Matkakuume alkaa nousta.

Tutki luontoa, koulutuspäivä 2

Toisena koulutuspäivänä jatkoimme luonnon tutkimista. Aiheena oli ötököiden, siis selkärangattomien, moninaisuus ja luokittelu. Ilma oli eilistä viileämpi, joten piti pysyä liikkeessä koko ajan.

Ötököitä tutkimassa

Lounaan jälkeen jatkoimme rannalla. Iltapäivän sää yllätti meidät täysin! Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmitti suloisesti! Rakensimme niissä huikeissa olosuhteissa minimaailmoja, joiden kautta pääsimme roolileikkiin ympäristön ja ihmisten, ihmisyhteisöjen ja yhteiskunnan suhteista. Tuokio rannalla päättyi ryhmien keksimiin runoihin. Se oli ihana hetki.

Miniatyyrimaailma

Olen kiitollinen, että pääsin tähän koulutukseen. Olen hyvin iloinen, että saimme kouluttajaksi asiantuntevan Richard Dawsonin. On aina suuri ilo kuunnella oikean asiantuntijan ajatuksia.

Sain reppuuni paljon suoraan opetukseeni siirrettäviä juttuja. Kaiken tämän voi myös viedä tuliaisena Ugandaan, ja niin aion tehdäkin.

Luontokurssi Meriharjussa

Olin tänään luontokurssilla Meriharjussa Uutelassa. Paikka on mitä ihanin, vanha villa meren rannalla. Sääkin suosi meitä kurssilaisia. Kurssin aiheena oli: Tunne, tutki ja suojele - ulkona oppimisen kurssi. 

Olimme lähes koko päivän ulkona raikkaassa meri-ilmassa. Teimme monenmoisia harjoituksia, joilla herkistimme aistejamme näkemään, kuulemeen, haistamaan, maistamaan ja tuntemaan luontoa. Opettelimme luonnon kiertokulkuihin liittyviä asioita toiminnallisesti. Tällaista lisää!