Oppitunti itsenäisestä työskentelystä

Tämä viikko on mennyt tyttöjen kanssa ahkerassa ompelussa. Olemme ommelleet essuja, patakintaita, kangaskasseja, sohvatyynynpäällisiä ja yhtä mekkoa. Töitä on riittänyt. 

Päätin jossain vaiheessa, että otan aikaa myös omalle lomailulle. Halusin mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan. Niinpä kerroin tytöille eilen, keskiviikkona, että lähden ottamaan aurinkoa ja uimaan. Kerroin, kuinka kylmä Suomessa on ja sen tähden halusin nyt nauttia vähän auringosta. Tytöt jäivät siis hommiin ja minä lähdin hotellin altaalle nautiskelemaan.

Tulin ompeluverstaalle takaisin parin tunnin kuluttua ja ryhdyn auttamaan tyttöjä heidän ompeluksissaan. Yllätyin, miten huonoa jälkeä he tekivät ilman minun läsnäoloani. Vetoketjut oli ommellu ja huoliteltu paikoilleen, mutta lukot olivat saumojen kohdalla. Kankaat oli leikattu huolimattomasti ja mitat heittivät muutamilla senttimetreillä. En ollut uskoa näkemääni! Tuhisin siinä harmituksesta ja selitin, miten leikkuujäljen pitää olla suoraa, mittojen oltava tarkkoja ja vetoketjujen oikeissa kohdissa. Yritin kysyä, kuka oli laittanut vetoketjut paikoilleen ja kuka taas leikannut, mutta tytöt olivat lojaaleja toisilleen, eivätkä kertoneet. Niinpä selitin asiaa koko porukalle. Tytöt kuuntelivat hiljaa ja jatkoivat hommiaan.

Jonkun ajan kuluttua he kertoivat, että siinä ompelukoulussa, jota he olivat käyneet, he olivat saaneet rehtorilta läimäytyksiä, jos olivat tehneet virheen. Heitä oli myös jätetty virheiden tähden ilman päivällistä. Silloin se varmasti oli tuntunut pahalta, mutta nyt he naureskelivat asialle. Minä sanoin, etten heitä löisi. En usko, että sillä tavalla tulisi parempaa jälkeäkään.

Erosimme kuitenkin hyvässä hengessä. Kiitin päivästä ja toivottelin heille hyvää yötä.

Juttu kuitenkin vaivasi minua vielä illallakin. Olin luullut voivani tilata heiltä tuotteita Suomesta käsin. Nyt kuitenkin minussa heräsi vahva epäily siitä, että se ei kannattaisi. Kustannukset olisivat kovat ja olisi melko todennäköistä, että tuotteet olisivat sinne päin, muttei kuitenkaan oikein kelvollisia. Päätin puhua asiasta heidän kanssaan seuraavana päivänä.

Niin teinkin. Otin asian puheeksi tänään jossakin työn lomassa. Selitin asiaa siltä kannalta, miten tärkeää minun on luottaa siihen, että saan laadukkaita tuotteita, jotta ne menevät kaupaksi. Kerroin, miten kallista rahdin lähettäminen on. Jos he lähettävät minulle huolimattomasti ommeltuja tuotteita, ei niitä kukaan osta. Kankaat menevät hukkaan, työ menee hukkaan ja he eivät itse saa palkkaa työstään. Koko vaiva on ihan turhaa.

Yritin saada tyttöihin valettua halua kantaa vastuuta omasta työstään. Odotan heiltä kykyä olla oman työnsä johtajia, jotta he itse pitävät huolen siitä, että työn laatu on hyvää, vaikka kukaan ei olekaan valvomassa heitä ja heidän työnsä jälkeä. Vaikutti siltä, että he ymmärsivät asian. 

Tänään lähdin samalla tavalla ottamaan aurinkoa ja uimaan ja jätin tytöt keskenään tekemään töitä. Kun palasin, olivat he ahkerassa työntouhussa ja tekivät siistiä jälkeä. Jospa he olisivat oppineet jotakin.

Luulen, että tämä kuvaamani tapa toimia on melko yleistä täällä Afrikassa. Jos pomo ei ole paikalla, työnteko on laiskaa ja huolimatonta, mutta jos hän on paikalla, on tilanne aivan päinvastoin.

Ensimmäinen ompelupäivä

Gloria

Odotin niin jännityksellä ensimmäistä ompelupäivää, etten malttanut edes nukkua pitkään. Heräsin joskus kello viiden jälkeen, mutta onneksi sain vielä unen päästä kiinni ja nukuttua lisää.

Gloria tuli hakemaan minua hostellilta. Kun olin syönyt aamupalani ja valmis lähtemään, yllätti kova vesisade meidät. Oli pakko jäädä odottamaan sateen loppumista.

Harriet tulee Zumbo-kylästä

Siinä istuessamme ja odottaessamme ehdimme jutella ystävämme Harrietin ja Irenen tilanteesta. Harriet oli mennyt naimisiin viime vuoden lokakuussa. Harriet on vielä tosi nuori, vasta 18 vuotta. Avioliitto oli järjestetty. Tytön isä oli mennyt pojan kotiin puhumaan asiasta ja vanhemmat olivat sopineet naittaa lapsensa. Naimisiinmenon jälkeen Harrietin piti muuttaa aviomiehen kotikylään ja asua miehen sukulaisten yhteisössä. Harrietin oma kylä on niin kaukana, että sinne ei kovin usein pääse käymään.

Harriet ei siis tuntenut aviomiestään ennen naimisiinmenoa. Hän oli kertonut muille tytöille kuitenkin oppineensa pitämään miehestään. Harrietillä on kuitenkin yksi ongelma: Aviomies kieltää häntä soittamasta kenellekään. Hän ei edes halua Harrietin omistavan puhelinta eikä puhelinliittymää. Jos Harriet on puhelimessa, mies tulee ihan likelle ja haluaa kuulla kaiken, mitä Harriet sanoo. Tänne Guluunkaan hän ei halua päästää Harrietiä peläten, että tämä olisi poissaolon aikana toisten miesten kanssa.

Gloria kertoi, että tälläisen käytös miesten puolelta on täällä Ugandassa todella yleistä.

On vielä yksi asia, mistä Harriet on huolissaan: Hänen kuukautisensa eivät ole tulleet ja hän uskoo olevansa raskaana. Pahoin pelkään, että tällä tavalla se hänen elämänsä tulee jatkumaan, lapsia syntyy tiheään tahtiin. Harriet parka. 

Kysyin Glorialta, onko heille kukaan koskaan puhunut naisten kuukautiskierrosta ja siihen liittyvistä asioista. Ei kuulemma kukaan. Minun on siis syytä pitää pieni juttuhetki tästä asiasta tyttöjen kesken.

Irene

Toinen, josta ehdimme jutella, on Irene. Irene on 26 vuotias ja hänellä on jo kolma lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Mies on jättänyt Irenen ja lapset. Gloria kertoi, että mies on muslimi ja asuu ihan Gulun keskustassa. Hänellä on neljä vaimoa, jotka vuorotellen käyvät miehen kotona. Irene ei Glorian kertoman mukaan enää ole miehen kanssa. Irene -parka yrittää siis yksin kaikin tavoin kustantaa lastensa koulumaksut, mutta rahat eivät mitenkään riitä siihen, joten lapset ovat pitkiä aikoja pois koulusta.

Gloria kertoi olevansa niin huolissaan Irenesta, tämän lapsista sekä sodan runtelemasta äidistään, ettei edes uskalla haaveilla menevänsä naimisiin ja hankkivansa lapsia. Näissä oman perheen jäsenissä on ihan riittävästi huolehtimista.

Lopulta sade rauhoittui ja pääsimme lähtemään. Laitoimme huolenaiheemme sivuun ja keskityimme matkantekoon. Sainme bodan ja matkasimme sen kyydissä ompeluhuoneelle, jossa muut tytöt jo odottivatkin valmiina päivän töitä varten.

Tänään tekisimme essuja. Minä ja yksi tytöistä leikkasimme, muut ompelivat. Essuja alkoi syntyä ihan liukuhihnalta! Tyttöjen jälki oli hyvää, mutta myöhemmin hostellilla huomasin, että jotain korjauksia on syytä tehdä. Tyttöjä oli niin monta ja työnteko niin intensiivistä, että en ehtinyt opastamaan ihan kaikissa kohdissa.

Vicky, tiimin uusi tulokas

Huomenna taas jatkamme. Silloin syntyy muutama essu lisää, kenties patakintakin. Odotan huomista päivää innolla. 

Leppoisa lomapäivä Gulussa

Tänään tyttöjen, Glorian, Irenen, Vickyn ja minun piti mennä uimaan yhden hotellin altaalle. Minun oli tarkoitus ottaa altaan reunalla lepotuolilla aurinkoa ja hankkia kaunis rusketus, mutta se jäi nyt vaan kauniiksi haaveeksi, sillä meidät yllätti sade ja ukonilma ja piti ottaa suunnitelma B käyttöön. Päätimme mennä hostellille ideoimaan ja suunnittelemaan tulevan viikon ohjelmaa.

Istuimme aika tovin hostellin tyhjässä kahviotilassa (hostelli oli kiinni) ja ideoimme. Niihin aikoihin neljäs tyttö, Harriet Zumbo-kylästä, Gulusta useita kymmeniä kilometrejä länteen, oli bussilla tullut Guluun ja liittyi seuraamme. Jälleennäkeminen oli iloinen. Viime kerralla Harriet ei ollut päässyt mukaamme, sillä hän oli juuri hetkeä aikaisemmin mennyt naimisiin, eikä aviomies ja tytön isä olleet antaneet tytölle lupaa lähteä pois kylästä. Nyt hän oli saanut luvan selitettyään aviomiehelle perusteellisesti asiaa. Harriet oli niin onnellinen, että hymy oli korvissa ja silmät ilosta sikkaralla.

Sateen loputtua menimme paikalliseen ravintolaan syömään. Söin itse riisiä ja papuja, tytöt valitsivat kala-ja liharuokia. Ruoka oli maukasta kotiruokaa. Tilasimme lopuksi myös kahvia ja teetä. Tarjoilija yllätti minut tuodessaan jokaiselle meistä ison mukin, jossa oli kaksi lusikkaa, jokaiselle oman pienen termarin, joka oli täynnä kuumaa vettä. Yllätykset jatkuivat: Jokaisen eteen asetettiin oma sokeriastia ja pöydän keskelle kolme purkkia murukahvia, kaksi purkkia jauhettua inkivääriä sekä kaksi purkkia teemaustetta. Pöytä oli siis katettu. Niin me sitten joimme kahvia lisäten siihen kukin erilaisen määrän mausteita. Hassua. 

Irene oli huolissaan, olinko unohtanut tuoda heille suklaata. No enhän toki! Olin vaan unohtanut antaa sitä. Lähdimme ravintolasta hostellilleni syömään Fazerin sinistä. Söimme yhden 200 gramman levyn samantien.

Pyysin tyttöjä lähtemään kanssani kangasostoksille lähellä sijaitsevaan kauppahalliin. Heille se sopi. Siellä myytiin ihan kaikkea ruoka-aineksista lähtien. Kaikki oli ihanan luonnollisesti esillä. Jauhoja ja papuja sai ostaa suoraan säkeistä, kuivatut kalat koreista jne. Näin siellä isoja koreja ja ehdotin tytöille, että hankitaan ompeluverstaalle yksi sellainen kankaiden säilytystä varten. He valitsivat oikein ison, johon mahtuu paljon kankaita. Maksoin korista 24 000 shillinkiä, mikä on n. 6 e. Tuollaiset korit maksaisivat Suomessa monta kymppiä.

Kävimme ihastelemassa öljyvärimaalauksia. Siellä oli muutama, josta pidin niin paljon, että jaksaisin katsoa seinällänikin. Yksi, josta pidin kovasti, esitti norsua. Se oli kooltaan ehkä 50 x 70 cm ja hintapyyntö oli 200 000 shillinkiä, eli n. 50 e. Minulla on viikko aikaa miettiä asiaa. Ehkäpä käyn hakemassa sen
viemiseksi kotiin. 

Käväisimme kangaskaupoissa ja ostimme vetoketjuja sekä ompelulankaa. Löysin itselleni kivan nigerialaisen hamekankaan. Se on pehmeää 100 % puuvillaa. 

Poikkesimme tyttöjen kanssa vielä lopuksi lahjatavaramyymälässä, jossa myytiin kaikenlaisia afrikkalaisista kankaista valmistettuja tuotteita. Pyörin siellä tarkoituksellisesti kauan ihastellen kaikenlaista ja esitellen niitä kaikkia tytöille. Ostin sieltä yhden nuken sekä töihin kaulassa roikotettavan pussukan kännykälle yms. Halusin tyttöjen saavan ideoita, mitä kaikkea afrikkalaisista kankaista voi valmistaa ja mitä  tuotteista voi pyytää. He olivat ilokseni olleet teräväsilmäisiä ja tehneet itsekin paljon havaintoja.

Tulimme takaisin hostellille ja kävimme läpi vielä kerran niitä ideoita, joita retkellämme olimme saaneet. Keskustelimme hinnoittelusta ja kerroin heille perustellen, miksi eurooppalaisille ja amerikkalaisille voi huoletta nostaa hinnat korkeammaksi. Kävimme läpi sitä, mitä euroilla ja dollareilla länsimaissa saa ja mitä samalla rahalla Ugandassa. Uskon näiden nuorten naisten ymmärtäneet asian. Jotta he pääsisivät köyhyydestä parempaan taloudelliseen tilanteeseen, on heidän opittava myymään tuotteensa kannattavaan hintaan sellaisille ihmisille, joilla on maksukykyä. 

Olipas kiva päivä! Huomenna alkaa työntouhu kankaiden parissa. Odotan innolla sitä.

Naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä

Toinen iltapäivän kohteista oli naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä. Eräs paikallinen naisjohtaja johdatti meidät sinne.

Kokoonnuimme tuuhealehtisen kookkaan mangopuun alle. Nuoria naisia ilmestyi paikalle parisenkymmentä. Heillä oli suuret odotukset sille, mitä minä toisin tullessani. 

Kerroin aluksi kuka olen ja mistä tulen ja mitä Ugandassa olen tähän mennessä tehnyt. Sen jälkeen kyselin heiltä, mitä he tekevät ja mitä he haluaisivat tehdä. Kaksi viljeli ja myi tomaatteja, kolme kalasti ja loput olivat kotirouvia. Muutama oli yksinhuoltaja. He halusivat opetella käyttämään ompelukonetta ja hankkia sillä elantonsa. Osa halusi oppia kampaajan ammatin.

Minä yritin selittää heille, että mikään ei tule itsestään, ei ompelukone eikä mikään muukaan. Kaikkea varten pitää säästää. Se tieto masensi heitä. Heillä on säästöryhmä, mutta säästöt ovat niin pieniä, ettei niillä voi saada mitään hankittua. 

Lupasin puhua heidän tilanteestaan ystävilleni ja seurakuntalaisille kirkossa sekä jatkaa keskustelua Oryemin sekä paikallisen naisjohtajan kanssa. Ehkä asiat menevät eteenpäin, mutta kaikki vie aikansa. Mitään varmaa en pystynyt lupaamaan.

Kokous jätti minut ja kaverini kovin hiljaisiksi. Odotukset ovat suuret, ja kun niihin ei vastata, on pettymys kova.

Näen kuitenkin tilanteessa toivoa. On vapaaehtoisia, jotka haluavat tulla ja auttaa. Tälläisen kylään voisi tuoda vapaaehtoisia, jotka toisivat mekaanisen ompelukoneen tullessaan ja opettaisivat sen käyttöä näille innokkaille naisille. Työ pitäisi olla joku todella helppo, esim. tyynynpäällinen ugandalaisilla mitoilla tai kangaskassi. Erilaiset aktiviteetit ja yhdessä toimiminen suomalaisryhmän kanssa voisi tuoda näille nuorille naisille toivoa, lisätä aktiivisuutta ja vähentää sitä näköalattomuutta, joka heitä niin pahasti vaivaa. 

Tutustuminen ompeluverstaaseen Kitgumissa

Paikallinen vaikuttaja, Oryem Kissinger, halusi meidän vierailevan kahdessa kohteessa Kitgumissa. Toinen oli yhden miehen pitämä ompeluverstas ja toinen kylä, jossa tulisi olemaan naisilla kokous sinä iltapäivänä.

Poikkesimme ensin siinä ompeluverstaassa. Sitä pitää mies, joka on erityisen huolissaan paikallisten naisten tilanteesta. Kitgumissa on 60-70% tytöistä ja nuorista naisista erityisen heikossa asemassa vailla koulutusta, työtä ja tulevaisuudennäkymiä. Monet päätyvät suhteisiin ja tulevat siinä hylätyksi jääden yksinhuoltajiksi. Tämä mies antaa mahdollisuuden näille nuorille naisille tulla opettelemaan pukuompelua ja sillä tavalla päästä kiinni toimeentuloon.

Tyttöjä on paljon ja he ompelevat kolmessa vuorossa. Ensimmäiset lähtevät puolen päivän aikaan, jolloin seuraavat aloittavat. Nämä lopettavat iltapäivällä kolmen aikoihin, jonka jälkeen tulee vielä yksi ryhmä.

Tytöt opettelevat aluksi perusasioita ja kaavapiirustusta, jonka jälkeen he valmistavat tilauksesta vaatteita asiakkaille. Suurimmat tilaukset tulevat kouluista, jonne ommellaan oppilaille univormut.

Suurimmat haasteet ovat miehen mukaan se, että on pulaa tilasta, ompelukoneita on liian vähän ja harjoittelukankaita vaikeasti saatavilla.

Minun oli tuossa paikassa jotenkin todella vaikea vain olla ja kuunnella. Olisi ollut helpompi luvata jotain apua, mutta sitä en noin vaan pysty tekemään. Me Suomessa asumme yltäkylläisyyden keskellä. Tälläistä köyhyyttä on vaikea kohdata.

Automatka Kitgumiin

Tänään teimme päiväreissun Kitgumiin, Gulusta n. 84 km koilliseen. Etelä-Sudan ei ole sieltä enää kovinkaan kaukana, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

Luonto alkoi Gulusta lähdettyä muuttua yhä enemmän savannin luonnoksi. Maisema oli avaraa, puut ja pensaat matalia. Avarat maisemat muistuttivat minua Lapin luonnosta.

Erään ugandalaisten ystäväni kautta olin saanut luotua kontaktin Kitgumissa asuvaan ja vaikuttavaan mieheen, Oryem Kissingeriin. Hän oli se, joka tällä kertaa kirjoitti minulle kutsukirjeen Ugandan viisumia varten. Halusin tutustua häneen ja hänen kauttaan työhön tyttöjen ja naisten hyväksi Kitgumissa.

Tie Gulusta Kitgumiin oli erittäin hyvä ja suora. Ainoat rasitteet matkan varrella olivat töyssyt. Aina kun tien varressa oli kylä pyöreine majoineen, oli tiellä töyssyjä. Pikkukyliä majoineen oli lähes koko ajan, joten töyssyjäkin oli koko ajan. Matkan olisi hyvinkin voinut tehdä tunnissa, mutta töyssyjen takia siihen meni lähes kaksi tuntia.

Minulle selvisi matkan varrella, mitä kiinalaiset olivat tulleet Pohjois-Ugandaan tekemään: tien varrella oli kyltti, joka johdatti kaivokselle. Todennäköisesti kiinalaiset olivat lainanneet Ugandalle rahaa ja lainaa vastaan he olivat saaneet rakentaa tien, avata kaivoksen ja louhia malmeja. Paikalliset tekevät kaivoksissa töitä ilman työaikaa ja saavat hyvin pienen palkan, joka ei riitä mihinkään. Ugandan rikkaudet siis siirtyvät Kiinan teollisuudelle ja syntyvät tuotteet meidän kaikkien ostettavaksi. Jokainen voi tykönään miettiä, toimitaanko tässä oikein vai väärin. Voi miettiä sitä, mitä varten Uganda rahaa lainaa, mihin se käytetään sekä sitä, kuka koko hommassa hyötyy ja kuka häviää. Paikalliset eivät ainakaan, vaan tekevät orjuudenkaltaisissa olosuhteissa töitä.

Matkan varrella oli pieni järvi, jonka rannalla kävimme kävelyllä. Acholi-heimon ihmiset ovat hyvin mustia. Olin aika kummallinen näky kalpeudessani kävellessäni siellä rannalla naisten ja lasten pestessä järvessä pyykkejään siinä ihan lähellä. Jännitystä vähän purki se, että osasin tervehtiä heitä omalla kielellään: ”Afoijo mate!”

Ihmettelin tien vieressä olevia mustia palaneita kohtia. Ne olivat maastopalon jälkiä. Ajoimme muutaman maastopalon ohikin. Ihmiset ilmeisesti kaskeavat täällä, jotta sateiden tultua ruoho kasvaisi erityisen hyvin ja karja saisi hyvää ruohoa syödäkseen.

Matka jatkui ja jonkin ajan päästä saavuimme Kitgumiin, jossa lämpöä oli ainakin 35˚C. Uudet, koskettavat kohtaamiset odottivat.

Matka Kampalasta Guluun

Meillä oli niin paljon tavaraa, ompelukone pöytineen, iso kasa kankaita, säkillinen käytettyjä vaatteita yms. sekä omat tavaramme, että päädyimme vuokraamaan auton. Matkanteko noin ison tavaramäärän kanssa bussissa olisi ollut todella hankalaa. 

Pakkasimme tavarat autoon aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan pohjoista kohti. Pelkästään n. 6 km:n matkaan Kampalassa kului yksi tunti. Tämän jälkeen tie olikin jo vähäliikenteisempi, joten matkanteko alkoi edistyä. 

Heti kohta Kampalan jälkeen tie oli aivan uusi, suora ja tasainen. Se on kuulemma kiinalaisten rakentama. Mietin, mitä varten kiinalaiset sen tien ovat rakentaneet. Kaverini kertoi, että ensin he rakentavat tien ja jonkin ajan kuluttua tulee jotain muuta. Maassa on kuulemma paljon malmeja, joten mahdollisesti lähitulevaisuudessa Gulun suunnalla aukaistaan joku kaivos tms. 

Ajoimme rivakkaa vauhtia. Välillä tiellä ei ollut ketään muuta ja näkyvyys oli hyvä kauas eteenpäin. Autoilijan unelma.

Matkan varrella on yksi iso huoltoasema (muistaakseni Kigumbassa), jossa kaikki bussit pysähtyvät. Pysähdyimme siellä. Kun olimme astumassa takaisin autoon, meidän luokse tuli isä neljän pienen lapsen kanssa. Hän kantoi pienintä lastaan, joka nukkui, sekä isoa säkkiä. Hän pyysi kyytiä kotipaikkakunnalleen jonkun kilometrin päähän. Meille se sopi. Ahdoimme kaikki tavarat auton perään, isä lapsineen mahtui takapenkille ja me kaksi etupenkeille. Minulla oli pieniä banaaneja ja keksejä, jotka jaoin uusien kanssamatkustajiemme kanssa. Tuntui hyvältä auttaa tätä isää lastensa kanssa. Mietin, miten ihmeessä hän olisi muuten selvinnyt matkasta, vaikutti nimittäin kovin köyhältä. Perille päästyämme hän kiitteli meitä vuolaasti kutsuen minua madameksi ja kaveriani sir:ksi.

Saavuimme Guluun lounasaikaan. Gulussa meitä otti vastaan kuuma, polttava aurinko. Varjossa lämpöä oli varmasti n. 35˚C. Pitkä matka ja kuuma ilma veivät minusta mehut. Mutta vielä ei ollut aika levätä.

Otimme ihanasta, kotoisesta hostellista nimeltä Iron Donkey, huoneen viikoksi. Sitten jäimme odottelemaan Gloria-ystäväämme hostellin kahvioon. Hän tuli ihan pian. Oli ihana nähdä monen kuukauden jälkeen!

Kävimme lounaalla hyvässä paikallisessa ravintolassa. Siellä oli seisova pöytä ja vaikka mitä eri ruokia tarjolla. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä paikalliset syövät. Itse söin vähän matokea (banaaninlehdissä höyrytettyä keittobanaania), riisiä, kalaa, papu-ja hernekastiketta. Ruoka oli maukasta. Se maksoi henkeä kohti 10 000 shillinkiä, eli n, 2,5e. 

Lounaan jälkeen käväisimme tervehtimässä Glorian ja Irenen äitiä. Hän oli juuri parhaillaan tekemässä jotain tilaustyötä, helmillä kirjailtua laukkua.

Tämän jälkeen Gloria opasti meidät työhuoneelleen. Hän, Irene ja kolmas nuori nainen nimeltä Vicky työskentelevät siellä. Tytöt olivat saaneet vuokrattua tilan saatuaan minulta viime kerralla mukavan summan rahaa palkaksi ahkerasti työstä.

Olen todella iloinen siitä, että tytöt käyttivät rahansa työtilan vuokraamiseen, eivätkä esim. turhuuksiin. Nämä nuoret naiset tulevat pärjäämään elämässään.

Kannoimme ompelukoneen ja kaikki muuta tavarat työhuoneeseen. Tytöt alkoivat innokkaasti avaamaan laatikoita ja olivat onnellisia uudesta koneestaan sekä kaikista niistä muista lahjoista, joita olin tuonut. Suuri osa niistä oli käytettyjä vaatteita, joita he voivat joko käyttää itse, myydä tai antaa pois. 

Uuden kalliin ompelukoneen takia työtila piti suojella entistä paremmin. Lähdimme Gulun keskustaan ostamaan jykevää lukkoa. Tämän hankinnan jälkeen olin ihan puhki ja minun oli ihan pakko lähteä hostelliin lepäämään.  

Pieni lepohetki ja suihku tekivät hyvää. Aurinko juuri laski noin klo 19 maissa. Ilma on jo vähän viileämpää ja olo helpompi. Syön parhaillani hostellin hummus-kasvislautasta ja kirjoittelen tätä. Ihanaa olla jälleen täällä!

Kangasostoksilla Kampalassa

Seuraavana päivänä lähdimme Kampalan keskustaan kangasostoksille. Suuntasimme askeleena samaan paikkaan, jossa olimme käyneet aikaisemminkin, joten etsimiseen ei kulunut aikaa, vaan pääsin heti valitsemaan sitä, mitä tarvisin.

Ostin kankaita kahdelta eri myyjältä. Ensimmäinen oli minulle uusi kauppias. Ostin häneltä monta kangasta ja hän oli todella tyytyväinen. Olin varmasti hänen paras asiakkaansa sinä päivänä. Tämän jälkeen etsimme vielä yhden tutun kauppiaan. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja kertoa hänelle Suomen kylmästä, pitkästä talvesta, mikä selittää kalpean, kuulaan ihoni. Tuolta rouvalta ostin kolme kangasta.

Tällä kertaa ostin kankaita sohvatyynynpäällisiin, essuihin ja patakintaisiin sekä yhteen mekkoon. Jämäpaloista tytöt voivat ommella pussukoita, kosmetiikkalaukkuja ja vaikka mitä muuta. Pieniä palloja voi käyttää aplikointiin ja patalappuihin. Ideoita on maailma väärällä ja lisää voi keksiä koko ajan lisää.

Valitsin tyynyliinoihin 100% puuvillaa, pehmeitä värejä ja suuria printtejä. Tyynyistä tulee 50x50 cm:n kokoisia. Essuihin valitsin puuvillasekoitekangasta. Niissä kankaissa on selkeät printit ja monet niistä ovat väriltään musta-valkoisia. Toivottavasti kankaat ovat hyvin käytössä. 100% puuvilla olisi ollut parempaa keittiöhommissa ja muutenkin ekologisempaa, mutta mielestäni kankaiden printit olivat vähän turhan eksoottisia. Nuo valitsemani ovat oletettavasti enemmän suomalaiseen makuun.

Ompelukoneostoksilla

Lähdin tänään ystäväni Ibran kanssa Kampalan keskustaan ompelukoneostoksille. Otimme boda bodan (moottoripyörätaksin) ja hurautimme sillä keskustaan. Boda bodalla matkustaminen on todella hauskaa, vaikka vaarallista tietenkin. Kampalan keskustassa liikenne on kovin ruuhkaista ihan aina.

Ugandalainen ystäväni Sharone oli aikaisemmin kertonut, mistä ompelukoneita kannattaa etsiä, joten ajoimme sinne. Joku sisäänheittäjä johdatti meidät ompelukoneliikkeeseen. Siellä olevat koneet olivat kaikki käytettyjä ja ilmeisesti kaikki tarkoitettu ammattilaiskäyttöön.  Ne olivat vahvoja, metallisia koneita ja useimmat myytiin ompelupöydän kanssa.

Löysin sieltä koneen, joka on sekä mekaaninen että sähköinen. Siinä oli hyvin hiljainen ääni ja se tekee aivan täydellistä suoraa ja siksakkia. Hinta pöydän kanssa oli vain 850 000 shillinkiä, mikä on n. 200e. Teimme kaupat ja kone sekä pöytä pakattiin meille kuljetusta varten. 

Paluumatkalle otimme kaksi boda bodaa. Meillä oli raskaat ja isot laatikot kuljetettavana, mutta matka taittui silti oikein hyvin ja turvallisesti. Hymyilin koko boda boda -matkan ajan keskustasta majapaikkaan. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ompelukoneesta. 

Ompelukone sekä uusi puhelin ovat täysiä yllätyksiä Glorialle ja Irenelle. Mahtaa tyttöjen ilmeet olla onnesta soikeat, kun näkevät, mitä saavat!

Terveisiä Ugandasta!

Olen ollut täällä nyt jo kohta viikon. Aluksi lomailin ystäväni kanssa Entebbessä ja Ssese-saarella, minkä jälkeen tulimme Kampalaan pesemään pyykkiä ja tekemään hankintoja Guluun vietäväksi. Sinne aiomme lähteä tämän viikon perjantaina. Koko ensi viikon aion ommella tyttöjen kanssa uusia tuotteita.

Kirjoitin viimeksi loppusyksyllä. Tässä välissä näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon. Fair.fi:n Sanna yritti myydä tyttöjen tekemiä shortseja ja housuja, mutta huonoin tuloksin. Asiakkaat olivat pitäneet mallista, mutta kangas oli koettu kovaksi ja vaikeahoitoiseksi. Tästä kokemuksesta oppineena päätimme ottaa Ugandan projektini pois Sannan Finnpartnership-hankkeesta. Uskon, että tämä oli järkevä päätös. Pystyn auttamaan ja tukemaan Ugandan tyttöjä toisia reittejä pitkin helpommin ja monipuolisemmin.

Olen pitänyt kuluneen talven aikana useita lähetyskertomuksia kirkossa. Yhtenä kertana kysyin, olisiko siellä paikalla henkilöitä, jotka haluaisivat tulla mukaan tähän toimintaan. Tilaisuuden jälkeen kolme innokasta naista ilmoittautui. Pidimme vuoden alussa ensimmäisen kokouksemme ja saimme paljon uusia ideoita. Yksi niistä oli Facebook-ryhmä, jonka nimi on: Empowering Young Women in North-Uganda. Ryhmä on suljettu, mutta sinne voi kuka tahansa asiasta kiinnostunut pyytää päästä jäseneksi. Parin ensimmäisen viikon aikana ryhmään ilmoittautui yli 40 jäsentä, joten selvästi kiinnostusta asialle on.

Pidin Uganda-illan kirkon kahvilatilassa tammikuun loppupuolella. Paikalle tuli vähän ihmisiä, mutta sitäkin innokkaampia! Näytin kuvia ja kerroin kokemuksiani. Paikalle oli saapunut Jolly-niminen ugandalainen nainen, joka tiesi kertoa, mikä tyttöjen ja naisten asema todellisuudessa on. Olimme kaikki sitä mieltä, että omalta osaltamme haluamme tehdä asialle jotain. Saimme hienoja ideoita, kerrassaan suuria. Paikalla ollut Sakari-pastori oli sitä mieltä, että seurakunta kaipaa tälläistä hanketta. Mahaani mylläsi ja jalkani tärisivät, kun tajusin, että yhdessä näiden ihmisten, seurakunnan ja ADRA:n kanssa isotkin asiat ovat mahdollisuuksia.

Lähetyskertomusten yhteydessä kerroin seurakuntalaisille, että haluaisin hankkia tytöille ompelukoneen, jolla voisi huolitellun sekä puhelimen, jonka avulla voin olla yhteydessä tyttöihin. Sain lahjoituksia sen verran paljon, että ompelukoneen hankkiminen on mahdollista. Suomessa vielä ollessani ostin tytöille hyvän älypuhelimen, joten asiat ovat nyt hyvin.

Tänään lähden ompelukoneostoksille. Jännittävää!