Paikallisen yhteyshenkilön kommentti

Oli melkoisen haastavaa saada yhteys Gloriaan ja Harrietiin Kalayan lokakuun 2017 kouluvierailun jälkeen. Siinä välissä on tarvittu useiden ihmisten apua. Yksi heistä oli Kalayan ompeluluokan opettaja ja toinen Gulussa asuva Ugandan helluntaseurakunnan tekninen yhteyshenkilö Mr Lakoch Bosco. Hän on ollut yhteydessä tyttöihin ja sähköpostin kautta minuun Suomeen.

Mr Lakoch Bosco on ollut koko ajan hyvin kiinnostunut ja kannustava työni suhteen. Hän halusi kommentoida blogitekstejäni. Lupasin postata sen tänne sivuilleni. Kiitos, LB!

------

Ms. Jaana Susan Lahtinen a finish teacher tourist based in Helsinki Finland traveled to Gulu Northern Uganda two times in July and October 2018 respectively, hosted by the members of the local churches in Gulu Town. Her visit was to tour and be able learn about the community living in Gulu Northern Uganda. She heard about the impact of the Lord Resistance Army led by Joseph Kony’s war that the community went through for a long time.

She had good ideas of working with the youth and innovatively started working with piloting a self-reliance sustaining community project in textile and design production made out the African wax materials of various make to suit the people living locally and internationally. These products are produce at a reasonable cost and expected to make profit to be able sustain the cost of production and others.

I commended her contribution to the youth in Gulu Northern Uganda in this era of recovery processes that shall make the youth create employments and increased household income, thus, contributing to the Government of Uganda revenue tax base.

Her contributions is among the multi-stakeholders contributing to the recovery processes of Northern Uganda in line with the SDG’s 2030, Uganda’s Vision 2040 and other partner’s development frameworks. Comments by Lakoch John Bosco – Technical Advisor, Pentecostal Churches of Uganda, Website: http://pcu.ug/nec.html

Mr Lakoch Bosco ja seurakunnan pastorirouva

Tyttöjen business hyvään alkuun

Kampalan keskustassa on iso tavaratalo, jossa on monia pieniä kangaskauppoja. Menen siellä ihan sekaisin. Ostin sieltä nytkin tämän reissuni aikana ison kasan ihania Wax Print - kankaita. Tyttöjen kanssa ompelimme niistä joitakin sohvatyynynpäällisiä kotiin vietäväksi. Samalla opetin tytöille tarkkuutta ja huolellisuutta. Tyynynpäällisistä tuli aivan ihania!

Jätin Glorialle ja Irenelle ison kasan ylijäämäkankaita, joista he voivat ommella tuotteita myyntiin paikallisille markkinoille. Ideoimme yhdessä, mitä ne tuotteet voisivat olla.

Yövyimme ystäväni kanssa Iron Donkey -nimisessä guesthousessa. Päivien aikana oli tullut paikan työntekijöiden kanssa puheeksi, mitä minä siellä paikallisten tyttöjen kanssa teen. Juuri ennen kuin olimme jättämässä guesthousen, halusi paikan johtaja puhua meidän kanssamme. Hän kertoi, että neljä kertaa vuodessa guesthousessa pidetään markkinat, jonne kaikki alueella asuvat muzungut (valkoiset) saavat kutsun. Markkinoilla alueen käsityöläiset voivat myydä omia tuotteitaan. Seuraavat markkinat olisivat ensi marraskuussa. Silloin muzungut ostavat joululahjoja omaisilleen. Minun tyttöni voisivat tulla sinne myös tuotteidensa kanssa. Tämähän oli hyvä uutinen!

Seuraavana päivänä soitin Glorialle ja kerroin hänelle tästä hienosta businessmahdollisuudesta. Hän ilahtui uutisestani. Ideoimme yhdessä, mitä kaikkea markkinoille voisi valmistaa: patalappuja, kangaskoreja, kangaskasseja, meikkilaukkuja, tyynynpäällisiä... Tuntien Glorian hän varmasti aloitti työskentelyn heti soittoni jälkeen.

Asiat ovat menossa näiden nuorten naisten kohdalla hyvään suuntaan. Olen siitä hyvin onnellinen.

Gloria, minä ja Irene esittelemässä uusia African Wax Print -kankaista tehtyjä sohvatyynynpäällisiä.

Ugandan tytöt ulkomaille ansaitsemaan parempia tuloja

Paikallinen ystäväni saatteli minut lentokentälle, jossa meillä oli jonkin aikaa odotella. Ystäväni huomio kiinnittyi kolmen hengen ryhmään, jossa kovasti selvitettiin jotain ongelmaa. Noin parikymppinen huovipäinen tyttö itki puhelimeen, nuori mies puhui paljon ja kovaan ääneen kädessään kasa papereita. Välillä hän puhui paikalla oleville kahdelle naiselle, välillä puhelimeen. Paikallinen ystäväni sai jonkin verran selvää puheesta. Kyse oli tytön lähdöstä arabimaihin töihin. Häneltä puuttui jotain, mitä siinä sitten selviteltiin.

Lentokentällä tajusin, että arabimaihin lähteviä tyttöjä ja nuoria naisia oli paljon. He olivat kaikki pukeutuneet hyvin peittäviin vaatteisiin. Heillä oli maahan asti ulottuva musta hame, ranteisiin saakka oleva tiukka musta paita, jonka päällä oli valkoinen T-paita jonkin rekrytointifirman teksteillä. Kaikilla heillä oli hiukset, kaulan ja niskan peittävä huivi/päähine. Vaikka Ugandassa on paljon muslimeja, on heidän pukeutumiskoodinsa melko salliva. Näin peittävään pukeutumistyyliin ei siellä törmää.

Se kone, jolla lentäisin Entebbestä Dubaihin, oli täynnä näitä nuoria naisia. Minun paikkani oli kahden tällaisen naisen välissä.

Toinen vierustovereistani oli innokas juttelemaan. Näytin hänelle valokuvia Ugandan projekteistani, hän taas kertoi minulle omasta lähitulevaisuudestaan.

Hän on kotoisin Itä-Ugandasta läheltä Kenian rajaa. Hän on uudestisyntynyt kristitty, eikä ole koskaan käyttänyt sellaisia vaatteita, jotka hänellä on nyt päällään, mutta hänen täytyy, koska hän on matkalla töihin Saudi-Arabiaan. Hän tulee toimimaan siellä jossakin perheessä kotiapulaisena. Työtunteja ei ole rajattu, vaan hänen pitää olla töissä koko ajan. Palkka on 900 000 Ugandan shillinkiä kuukaudessa (n. 200e), mikä on ugandalaisittain hyvä, mutta länsimaalaisesta perspektiivistä aivan surkea. Hänen oli pakko lähteä, koska Ugandassa ei ole töitä hänen kaltaiselleen nuorelle naiselle.

Hän tiesi kertoa, että lennolla olevat tytöt sijoittuvat eri arabimaihin. Sopimus on kaksivuotinen. Määränpäässä naisilta otetaan passit pois. Ne annetaan takaisin ennen paluumatkaa. Naisilta odotetaan kuuliaisuutta ja ahkeruutta. Ongelmatilanteissa heitä pyydetään menemään järjestäjäfirman toimistoon. Siellä päätetään, lähetetäänkö nainen takaisin kotimaahan. Jos niin käy, ei paluuta samaan maahan enää koskaan suoda. 

Tämä vierustoverini oli tietoinen niistä vaaroista, joita tämä reissu voisi tuoda mukanaan. Häntä jännitti lentäminen ja pelotti tulevaisuus. Hänellä oli lennolla lähellä useita tuttuja, joten hän ei ollut yksin. Toisaalta hän oli iloinen siitä, että oli saanut töitä.

Itse katsoin juuri pari päivää sitten videon Facebookissa, joka kertoi näistä arabimaihin lähteneistä nuorista naisista. Hirvittää, mitä kaikkea ne videolla olleet naiset olivat saaneet kokea: ylipitkiä työpäiviä, palovammoja, kidutusta, raiskauksia... Passit on otettu pois, kohtelu ja työmäärä on kuin orjilla. Nyt törmäsin kokonaiseen lentokoneelliseen naisia lähdössä töihin arabimaihin. Selkäpiirtäni karmii, mahaani vääntää, kurkussa on ikävä möykky ja itkettää. Olen syvästi pahoillani siitä, miten Afrikan tyttöjä kohdellaan. Miksi tällainen sallitaan? Miksei Uganda pidä huolta omista tytöistään, omista nuoristaan? Miksi se sallii oman maansa tytöt ja naiset orjiksi jonnekin muihin maihin? Voiko tälle tehdä mitään? Kuka voi? Välittääkö kukaan?

Olen jotenkin ihan sanaton tämän todellisuuden kanssa. Kun näkee videoita vääryyksistä, joia maailmassa  tapahtuu, kokee hetken surua niiden asioiden takia. Mutta kun törmää tähän todellisuuteen itse, ymmärtää, että asia on tosi ja sitä tapahtuu paljon, ja se järkyttää. 

Kuinka epäoikeudenmukainen maailma onkaan!

Opetus ei ole mennyt hukkaan

Viime heinäkuussa opetin tytöille tilkkutyötekniikkaa. Teimme kirjavista puuvillapalasista patalappuja. Tytöt myös tykkäsivät minun kangaslaukustani ja tekivät pika pikaa itselleen samanlaiset. 

Sain tänään kuulla, että he ovat kuluneiden kolmen kuukauden aikana tehneet useita patalappuja, kangaskasseja ja niiden lisäksi kukkaroita, jotka he sitten myivät markkinoilla. Ne olivat menneet hyvin kaupaksi. Näillä tuloilla he olivat maksaneet äidin sairaalakuluja, äiti kun oli joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. 

Olen todella iloinen siitä, että nämä minun ihanat tyttöni ottavat vastaan opetusta ja käyttävät sen heti hyödyksi. Uskon, että he tulevat pärjäämään elämässään omalla työllään. 

Irene ja Gloria työntouhussa

Harriet

Harriet on yksi niistä kolmesta tytöstä, joille yritän saada luotua työtä. Hän asuu Luoteis-Ugandassa Zumbossa, monen tunnin matkan päässä täältä Gulusta. Viime heinäkuussa hän matkusti tänne Guluun ja teki yhdessä Glorian ja Irenen kanssa töitä.

Harriet soitti minulle heti kohta Ugandaan tuloni jälkeen. Hän oli hyvin mielissään tulostani ja kovasti odotti tapaamistamme. Juuri ennen matkaani Harriet ilmoitti, että minun pitäisi jutella hänen isänsä kanssa. Lupasin tehdä sen. 

Harrietin isään oli vaikeaa saada yhteyttä. Lopulta yhteyshenkilöni L. Bosco sai hänet puhelimella kiinni. Sain kuulla myöhemmin, että tytön isä ei pitänytkään tytön lähtemistä viikoksi Guluun hyvänä ajatuksena. Tyttö oli nimittäin mennyt juuri hiljattain naimisiin. Uusi aviomies ei halunnut hänen lähtevän.

Harriet soitti minulle ja itki tilannetta. Hänellä ei ole kotona yhtään mitään tekemistä. Hän halusi tulla toisten tyttöjen kanssa ompelemaan. Isä antoi kuulemma luvan ja aviomies myöskin. Koko juttu oli kuulemma L. Boscon keksimää. Ota tuosta nyt sitten selvää. Miehet!

Kirkon jälkeen minä, Gloria ja Irene istahdimme pöydän ääreen ja pohdimme tilannetta. Gloria ja Irene tiesivät kertoa, että Harriet oli mennyt isältään salaa naimisiin. Tälläistä voi kuulemma tapahtua, jos tytön kotona asiat eivät ole kunnossa. Harrietin äiti on kuollut ja isä pitää taloa yllä. Harrietin aviomies on nuori, Harrietkin on vasta 18. Glorian ja Irenen kanssa laskeskelimme, että jos Harriet ei pidä huolta ehkäisystä, voi hän ensi heinäkuussa olla jo ensimmäisen lapsensa äiti. Pienen lapsen kanssa matkustaminen Guluun ei enää onnistuisikaan. Yhteistyö näiden muiden tyttöjen ja minun kanssani voi helposti hankaloitua ja käydä mahdottomaksi.

Gloria ja Irene olivat sitä mieltä, että ugandalaiset miehet ovat niin mustasukkaisia, että he eivät siksi mielellään päästä naisiaan töihin pitkän matkan päähän. He antavat naisensa mieluummin istua köyhässä kodissa kuin tienata rahaa toisessa kaupungissa. Tämäkin voi olla syy siihen, että Harriet ei päässyt lähtemään.

Minun käteni ovat sidotut. Olisin maksanut matkat, ruoat ja ompelutoistä palkkaa, mutta miehet eivät antaneet Harrietin lähteä. En voi asialle yhtään mitään. Minä aion tehdä ompeluhommia sitten pelkästään Glorian ja Irenen kanssa.

Näissä kehitysmaissa tyttöjen ja naisten voimaantumiselle on monia haasteita ja esteitä. On valtavaa köyhyyttä, kuolemaa, perheiden hajoamisia ja hylkäämiskokemuksia ja mustasukkaisuutta. On haasteita perhesuunnittelussa, minkä johdosta lapsia syntyy perheeseen enemmän kuin perheen kantokyky sallii. Hauraassa asemassa olevat nuoret naiset eivät pääse riittävästi voimautumaan ja hankkimaan tuloja, kun jo siirtyvät aviomiehille tuottamaan jälkeläisiä. Köyhyyden kierre vaan jatkuu ja jatkuu. Pelkään juuri näin käyvän ihanan Harrietinkin kanssa.

Takaisin Guluun

Matkustin tänään seitsemän tuntia postibussin kyydissä Kampalasta Pohjois-Ugandaan Guluun. Matka oli pitkä, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä.

Asetuin asumaan Iron Donkey -nimiseen hostelliin kaupungin keskustaan. Asuin tässä samassa paikassa viime kesänäkin. Paikka on ihana, hyvin länsimainen. Täällä tuoksuu hyvälle ruoalle, tuoreille leivonnaisille ja kahville. Kun elää jonkun aikaa vieraan kulttuurin parissa, tuntuu kotoisalta, kun astuu tälläisen hostelliin, jossa sisustus, kalustus, tuoksut ja maut ovat tuttuja. 

Vietin viime kesänä täällä Gulussa reilun viikon ommellen kolmen tytön kanssa housuja ja shortseja. Halusin pilotoida sitä, millä tavalla suomalaiset asiakkaat ottaisivat vastaan afrikkalaisista kuoseista valmistetut vaatteet. 

Vaatteiden oli tarkoitus mennä myyntiin African Bazaar -tapahtumaan, jonka piti olla syyskuun lopussa. Valitettavasti tapahtuma peruuntui ilmeisesti liian vähäisten pöytätulojen takia. Sellainen tapahtuma pyritään kuulemma kuitenkin järjestämään ensi vuonna.

Nyt, kun sitä tapahtumaa ei järjestetty, jäivät housut myymättä. Tällä hetkellä mietin, mikä olisi se kanava ja ketkä ne asiakkaat, jotka voisivat olla kiinnostuneita tämäntyyppisistä tuotteista. Uskon, että oikea kohderyhmä on olemassa ja se oikea kanava myös. Tämä asia ei jätä minua rauhaan, vaikka selkeästi minulla onkin haasteita edessäni.

Halusin tulla tapaamaan täällä Gulussa tyttöjäni, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Suunnittelemme tulevaisuuden hankkeita ja ehkä vähän ompelemme jotain kivaa. Minulla on viikko aikaa touhuta näiden ihanien nuorten kanssa ennen kuin taas joudun lähtemään takaisin Suomeen.

Afrikkalaiset Wax Print -kankaat

Olen rakastunut pahemman kerran afrikkalaisiin Wax Print -kankaisiin. Niissä on jotain sellaista uutta ja jännittävää, mikä saa mielikuvitukseni liikkeelle. Olen ikäni touhunnut kankaiden parissa ja olen jollain tavalla kyllästynyt Suomen kangasvalikoimiin ja vaatekauppojen vaatteiden kuoseihin. Ne kaikki ovat vuodesta toiseen kovin samanlaisia. Afrikkalaiset Wax Print -kankaat tuovat raikasta vaihtelua pukeutumiseen ja sisustamiseen.

Olen kuluneen viikon aikana käynyt Kampalan kangastavaratalossa kolme kertaa. Joka kerta sieltä on tarttunut käteen 3 - 8 kangasta, joista jokaisessa on se 6 yeards eli 5,4 m. Ostamiani kankaita on toisinsanoen monta kiloa ja monta monituista metriä. Kaksi niistä menee äidilleni, kahdesta tulee mekko ystävilleni, yhdestä tulee pöytäliina tyttäreni syntymäpäiville ja joistakin sohvatyynynpäällisiä. Valitsemani kankaat ovat mielestäni hyvin monikäyttöisiä ja niistä saa vaikka mitä muutakin.

Minulla on täällä Afrikassa jäljellä enää yksi viikko. Sen jälkeen palaan takaisin Suomeen. Ilmastonvaihdos on mitä suurin. Ugandassa on ihana ikuinen kesä. Lämpötila vaihtelee 24 ja 34 välillä. Välillä on pilvistä ja sataa, välillä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Kun palaan kotiin, on edessä vuoden pimein ja kylmin kausi. On paljon mahdollista, että makaan alakuloisena sängyn pohjalla joitakin päiviä ennen kuin taas reipastun ja pääsen kulttuurishokista yli.

Afrikkalaiset kankaat iloisine kuvioineen ja väreineen tuovat minulle paljon iloa ja energiaa loppusyksyn ja alkutalven synkkiin päiviin ja pitkiin iltoihin.

Kanssasisko on löytynyt!

Kävin ennen matkaani kirjakaupassa etsimässä itselleni matkalukemista. Kirjakaupan myyjä suositteli minulle joitakin kirjoja, mutta ne eivät oikein napanneet. Kerroin matkustavan Afrikkaan, jolloin myyjä haki hyllystä Mia Kurkimäen kirjan: Naiset joita ajattelen öisin.

Aloitin kirjan lukemisen Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kirja imaisi minut mukaansa ihan heti. Se kertoo kirjailijasta itsestään, nelikymppisistä lapsettomasta sinkkunaisesta, joka on jäänyt työttömäksi ja miettii nyt, mitä tekisi elämällään. Hän miettii öiseen aikaan niitä naisia, jotka ovat jostain syystä tulleet tunnetuksi, ja lähtee selvittämään, mikä näissä naisissa on niin erinomaista.

Ensimmäiseksi Kankimäki kirjoittaa Karen Blixenistä, joka vietti 18 vuotta elämästään Keniassa viljellen siellä kahvia, opettaen lapsia ja pitäen klinikkaa.

Kankimäki lähtee Keniaan ymmärtääkseen Karen Blixeniä ja Afrikkaa paremmin. Siitä alkaa mielenkiintoinen matka Karen Blixenin henkilökuvan parempaan ymmärtämiseen, länsimaisen ja afrikkalaisen kulttuurin vertailuun sekä loppujen lopuksi matka itseen.

Mia Kankimäen ajatukset ovat hyvin lähellä omia pohdintojani Afrikasta ja Suomesta. Kankimäkeä mietityttää mustan Afrikan valtava köyhyys, toisaalta hirvittää valkoisten överirikkaus. Hän rakastuu Afrikan uskomattomaan luontoon ja safareihin ja samaan aikaan toteaa, että afrikkalaisilla itsellään ei useimmilla ole mahdollisuutta kokea sitä. Afrikka on täynnä vastakohtaisuuksia.

Karen Blixenin henkilökuvaan paremmin tutustuttuaan hän toteaa, että ”Karen, et ehkä olutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi.” (s. 147)

Myöhemmin Kankimäki kirjoittaa, että ”hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimäänsä itsensä uudelleen. Että hän vasta 46 -vuotiaana ryhtyi tekemään sitä, mistä me hänet tunnemme.” (s. 150)

Kankimäki antaa vielä lopuksi neuvoja:
”Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.” (s. 150)

Nämä Kankimäen sanat rohkaisevat minua omalla tielläni. Olen kahdesti eronnut avoliitosta. Ensimmäisestä liitosta minulla on ihana tytär. Hänen muutettuaan opiskelija-asuntoon ja itseni jäätyä yksin, mietin, mitä tällä elämälläni oikein tekisin. Minulla on vakituinen työ ja viihdyn työssäni ihan hyvin, mutta mitään uusia haasteita se ei tuo. Kaipasin jotain uutta elämääni.

Sitä jotain uutta toi elämääni päätös lähteä Afrikkaan. Se toive oli asunut minussa lapsuudesta asti. Tarvitsin vaan rohkeutta ottaa ja lähteä. Se päätös on vienyt minut moneen paikkaan, antanut minulle useita ihania ystäviä, roppakaupalla uusia kokemuksia, vienyt seikkailuihin, avartanut ajatteluani, tuonut luottamusta omaan itseen ja pärjäämiseen. Olen löytänyt myös afrikkalaiset kankaat ja ne haastavat minua kokeilemaan uusia juttuja. Koko tämän matkan aikana on siipeeni tarttunut neljä ihanaa nuorta, joille yritän luoda työmahdollisuuksia. Päätös lähteä Afrikkaan on johtanut minut suureen ja ihanaan seikkailuun, jossa olen onnellinen ja kotonani. Onneksi löysin rohkeutta ja lähdin.

Dubain kautta Ugandaan syyslomaksi

Heti kohta edellisen matkan jälkeen aloin tutkia netistä, löytyisikö sieltä edullisia lentoja Ugandaan jollekin tulevalle loma-ajalleni. Löytyihän sieltä, FlyDubain lennot Helsingistä Dubain kautta Entebbeen. Käväisin niillä sivuilla muutamana peräkkäisenä päivänä. Asia poltteli ja kiusasi mieltä. Niinpä sitten avasin sivut jälleen kerran ja muutama naputus! Lennot oli hankittu! Sinne menivät loputkin kesälomarahat! 30% niistä meni valtion nostamiseen jaloilleen (kiky-sopimus), loput menivät minun Afrikan matkailuuni ja projekteihini siellä.

Matkani osuu syyslomaan. Sain töistä viikon vapaata, joten olen reissussa kaksi viikkoa. Kerroin oppilailleni asiasta eilen eli viimeisenä koulupäivänä ennen syyslomaa. Tyttöjä vähän huolestutti se, että pojat riehuisivat koko viikon. Pojat kuitenkin vannoivat Allahin nimeen, etteivät riehu, vaan ovat kunnolla. Saas nähdä, miten kauan tuo lupaus on mielessä. Sijaisekseni tulee ihminen, joka on ollut luokassani useasti sijaisena. Hänellä on lehmän hermot, onneksi.

Lento lähti keskiyön maissa. Lentokentälle siirryin julkisilla bussilinja 560:lla Vuosaaresta Mellunmäen ja Kontulan kautta Malmille ja sieltä junalla Malmilta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Olin siinä Helsingin paikallisbussissa outo näky kirkkaan punaisessa trenskotissa ja afrikkalaisissa printtihousuissani. Yleisilme bussissa oli kaikkea muuta kuin iloinen ja värikäs.

Lentokentällä minua oli vastassa ja saattamassa ihana tyttäreni, joka opiskelee ja asuu jo omillaan. Hän olisi kovin mielellään halunnut tulla mukaani. Sovimme, että ensi kerralla hän tulee ja silloin teemme safarin jonnekin ihanaan kohteeseen, joita Ugandassa on useita.

Tällä kertaa lähden tapaamaan ystävääni Ibraa ja Gulun tyttöjä, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Tällä kertaa aikatauluni ei ole buukattu täyteen kaikenlaista, vaan voin liikkua ja tehdä asioita siten, miten kulloinkin tuntuu hyvältä.

Minun paikkani lentokoneessa olisi ollut kahden kookkaan miehen välissä. Toinen heistä oli selvästi krapulassa. Hän ja kaverinsa puhuivat kovaan ääneen viroksi. Kaverin paikka oli seuraavalla rivillä. Ehdotin, että vaihdamme paikkaa ja hän pääsee kaverinsa viereen. Tämä sopi hänelle. Itse pääsin ikkunapaikalle. Viereeni sain kaksi hyvin siistiä ja pienikokoista miestä. Paljon parempi näin!

Nämä virolaiset puhuivat kovaan ääneen ja tilasivat viinaa. Onneksi he saivat sitä vaan kerran tilattua. Jonkin ajan kuluttua hekin rauhoittuivat ja nukahtivat, kuten kaikki muutkin matkustajat. Aamulla heistä levisi ympäristöön aivan hirveä vanhan viinan haju. 

Anteeksi, että olen tällainen nirppanokka. Olen tehnyt töitä koulurakennuksessa, jossa on ollut joitakin vuosia sisäilmaongelma. Minulla on ollut aina hyvä hajuaisti, mutta vuodet kyseisessä rakennuksessa ovat herkistäneet hajuaistiani. Joskus jotkut pahat hajut saavat minut voimaan niin huonosti, että voisin oksentaa.

Lento Helsingistä Dubaihin laskeutui turvallisesti Dubaihin. Siellä minulla olisi edessä lähes 10 tunnin odotus. Mitä tekisin? En ole koskaan ollut Dubaissa ja minua kiinnosti päästä käymään kaupungilla. Kyselin kentän työntekijöiltä, mitä mahdollisuuksia minulla olisi. Periaatteessa minun olisi pitänyt kirjata itseni matkalaukkuineni ulos ja lähteä kaupunkikierrokselle. Kierroksen jälkeen minun pitäisi tehdä taas uudestaan lähtöselvitys kaikkien pakaasieni kanssa. Sitä rumbaa en jaksanut.  Business Loungen miesvirkailija kuitenkin aikansa harkittuaan ja kuultuaan, että olen Suomesta, antoi minulle luvan poistua kentältä ilman uloskirjautumista. Hän johdatti minut jonnekin portille, mitä kautta pääsin ulos takseille. 

Otin taksin, sovin hinnasta ja sitten lähdettiin! Kuljettaja oli Bangladeshista ja kertoi minulle elämästä Dubaissa. Hän kertoi myös siitä, kuinka hän lähettää palkastaan ison osan Bangladeshissa oleville veljelleen ja siskoilleen. Dubaissa ansaittu raha auttaa köyhässä maassa asuvia sukulaisia paljon.

Ajoimme halki Dubain business -keskuksen. Dubain korkeat lasiseinäiset talot ovat meille kaikille tuttu näky postikorteista ja lehdistä. Ne ovat business -rakennuksia, hotelleja, pankkeja ja asuinrakennuksista. Vaikuttavaa. Täällä liikkuu raha. Ison tien varressa on hienoja ja kalliita autoja myyviä liikkeitä. Tiet ovat leveitä, tasaisia ja monikaistaisia. Tienvierusistutukset ovat siistejä. 

Taksinkuljettaja käytti minua kahden kuuluisan rakennuksen juurella. Muitakin mielenkiintoisia kohteita olisi ollut, mutta koska hintaa alkoi kertyä, sanoin, että tämä riittää tällä kerralla. Voin käydä katsomassa ne muut kohteet toisella kertaa.

Olisin saanut laajemman kierroksen edullisempaan hintaan, jos olisin buukannut sen etukäteen. Mutta minua asia ei haitannut. Olen ylpeä itsestäni,että uskaltauduin lähtemään yksin pienelle kaupunkikierrokselle. Siinä ei ole ehkä mitään pelättävää, mutta kuitenkin siinä on. Tämä on kuitenkin minulle aivan vieras arabimaailmaa, jossa minä länsimaisen naisena erotun muista. 

Nyt parhaillani odottelen täällä Dubain lentokentällä seuraavaa lentoani, lento Dubaista Entebbeen. Vielä muutama tunti odotusta. Perillä olisin illalla klo 20.40. Jännittävää! Perillä minua odottaa paikallinen ystäväni ja tuttu taksikuski. 

Mitä nyt kuuluu?

Palasin Suomeen vajaa kuukausi sitten. Sää koko heinäkuun ajan on ollut samanlainen kuin Gulussa, yhtä kuuma. Jopa Kampalassa, Jinjassa ja Entebbestä oli viileämpää kuin Helsingissä ja Nokialla, jossa olen kuluneen vajaan kuukauden viettänyt. Ilma ei siis muuttunut ja siitä minä olen pitänyt.

Vaikka matka Afrikkaan oli ihana, olen silti nauttinut paluusta Suomeen. Kun reissaa paljon ja asuu erilaisissa olosuhteissa, nauttii sen jälkeen Suomessa siitä, että kaikki toimii täällä niin hyvin. Täällä vessoissa on istuimet, vessat vetävät hyvin ja hanoista tulee lämmin vesi. Suihkun vesi tulee tasaisesti ja riittävän leveästi. Arjen mukavuuksia.

Keittiössä saan keittää ruokani useita eri liesiä käyttäen unohtamatta uunia. Afrikassa opettelin kokkaamaan myös afrikkalaisella hiilikeittimellä, joka on matala, hidas ja polttaa helposti pohjaan. Jos keittimiä ei ole useita, valmistuvat ruoat yksi kerrallaan, mikä on äärimmäisen hidasta. Lisäksi hiilikeittimet saastuttavat ilmaa ja ovat siksi iso ongelma.

Suomessa pistää silmään myös ympäristön siisteys. Meillä pidetään ympäristöstä huolta ja kotitalouksien jätehuolto toimii, vaikka toki siinäkin on varmasti parannettavaa. Kaikkien talouksien kierrätyspisteet eivät ole samaa tasoa kuin meillä helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä, jossa jaotellaan kotitalousjäte seitsemään eri pönttöön.

Helppoa on ollut myös se, että täällä minua ei tuijoteta eikä kutsuta nimillä eikä odoteta minun antavan koko ajan rahaa jollekulle.

Kaikesta tästä huolimatta suuri osa minua, minun sydämestäni, on siellä Afrikassa. Ihan varmaa on, että tulen tänäkin syksynä tekemään asioita afrikkalaisten hyväksi köyhyyden katkaisemisen edistämiseksi.

Gulussa tyttöjen ompelemat shortsit ja housut lähtivät kuluneella viikolla myyntiin jonnekin Fair.fi:n myyntipisteistä sekä myöhemmin syksyllä ne tulevat myyntiin 29.9. African Bazaarissa Helsingissä Ompeluprojektini oli pilotointia. On mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset sanovat pöksyistä. Kiinnostus määrää sen, tuleeko projektille jatkoa. Toivoisin niin kovin, että Gloria, Irene ja Harriet saisivat työtä ja elannon tämän kautta.

Kävin muutama päivä sitten Tampereella Huussi käymäläseuran toimistolla tapaamassa Sari Huuhtasta, joka oli vasta saapunut Sambiasta. Furahassa pitämäni kurssin jälkeen yksi tai kaksi kurssin osallistujista haluaisi opettaa kuivakäymäläasioita ja rakentaa niitä. Katsotaan tulevaisuudessa, jos tämä työ mahdollistuisi jotenkin.

Syksyllä tulen käymään keskusteluja myös ADRA Finlandin johtajan Heimo Lempisen kanssa. Tulemme pohtimaan ja kehittämään yhteistyökuvioita Suomen ja Ugandan välille. Toivon tämän yhteistyön lähtevän myös lentoon.

Äitini on kova ompelemaan. Hän suunnitteli tekevänsä pieniä mollamaijoja Jinjan orpokoteihin. Minusta se oli hyvä ajatus. Naapurini lupasi antaa 20-vuotiaan lapsensa leluja Afrikkaan vietäväksi myös. Näin ne ideat ja Afrikan ystävät vaan lisääntyvät...

Nautin nyt näistä hyvistä oloista Suomessa. Kohta kylmien säiden tultua ja työkiireiden alettua ikävä Afrikkaan taas iskee ihan varmasti. Sitä ikävää on hyvä purkaa tekemällä vapaa-ajallaan
vapaaehtoistyötä eri tahojen kanssa. Vapaaehtoistyöstä tulee hyvä mieli ja sen kautta saa uusia ystäviä.

Minä ompelijatyttöjeni kanssa ❤️

Furaha Home of Hope

Olen palannut jo takaisin kotimaahan ja Furaha Home asukkaineen on jäänyt taakse. Koin oloni Furaha -kodissa todella tervetulleeksi ja viihdyin paikassa loistavasti. Toivon, että yhteys tähän kotiin, jossa asuu ystävällisiä ja kivoja ihmisiä, säilyy tulevaisuudessakin.

Kiitos Louise maukkaista ruoistasi ja välittömästä ystävyydestäsi! Lapset ovat onnekkaita, kun ovat saaneet sinut pitämään heistä huolta. Lasten kannalta parempaa ja turvallisempaa paikkaa on vaikea enää hakea. Kaikkea hyvää sinulle, lapsille ja Furaha -kodille!

Elvis, oli hienoa saada tutustua sinuun. Olet ihanan innokas ja täynnä uusia, raikkaita ideoita. Onnea kaikkiin lukuisiin projekteihisi!

Aija, kiitos, että mahdollistit vierailun tässä kodissa! Oli suuri ilo tutustua näihin ihmisiin ja olla mukana kehittämässä talon toimintakulttuuria. Kaikkea hyvää kodin asukkaille, Furaha -yhdistykselle ja sen ystäville Oulussa sekä eri puolella Suomea, sekä sinulle itsellesi. Teette todella arvokasta työtä.

Aikuiset: Louise, minä, Ibra ja Elvis. Sylissä orpokodin lapset.

Ensiapu- ja hygieniakurssi, Furaha home, Jinja

Olen ollut kohta viikon verran Furaha home -nimisessä paikassa Jinjassa. Furaha home on orpokoti, joka on aloittanut toimintansa viime tammikuussa. Orpokodissa asuu tällä hetkellä vasta kaksi lasta, 6 ja 7 -vuotias tyttö ja poika, jotka orpokodissa asuva Louise -niminen kongolaisten nuori nainen on löytänyt hylättynä kadulta.

Orpokodin on perustanut oululainen Aija Saari, joka on toiminut pakolaisleirillä opettajana ja niiden kokemusten jälkeen on halunnut tarjota jotain pysyvää apua sitä tarvitseville. Aijalla on Oulussa ryhmä aktiivisia ystäviä, jotka erilaisin luovin keinoin keräävät varoja talon ylläpitämiseksi. Uskon Aijan haluavan lisätä talon lasten lukumäärää. Talo on tilava ja sinne voisi majoittaa useammankin lapsen. Toivon Aijalle ja hänen yhteisölleen paljon onnea ja useita hyväsydämisiä ihmisiä ympärille, ihmisiä, joilla on tahto tukea tätä hienosti alkanutta työtä.

Aija toivoi minun opettavan pakolaisleirin opettajille leirillä hyödyllisiä taitoja. Aikani pohdittuani päätin opettaa ensiaputaitoja sekä hygieniaa, joista on arjessa paljon käytännön hyötyä.

Tilasin Amazonista Iso-Britannian Punaisen ristin ensiapuoppaita. Hygienian opettamiseen sain aivan loistavan materiaalin Käymäläseura Huussilta. Se on nimenomaan kehitetty kehitysmaiden olosuhteisiin. Käytin näitä kahta materiaalia kurssillani.

Kurssi oli kaksipäiväinen. Ensimmäisenä päivänä harjoittelimme ensiaputaitoja, toisena hygieniaa, sanitaatiota sekä kompostointia.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan leiriltä tulee kurssille kuusi opettajaa. Paikalle tuli kuitenkin vain yksi, koulun johtajaopettaja. Toisen piti tulla, mutta hänelle tuli jokin este. Tämä johtajaopettaja oli ranskan ja swahilinkielinen ja osasi englantia hyvin heikosti. Hän tarvitsi Louisen tulkkausta lähes koko ajan. Louise oli pyytänyt kurssille kaksi jinjalaista ystäväänsä, joista toinen pääsi paikalle. Loppujen lopuksi kurssin kävi viisi ihmistä, joista kolme oli talon ulkopuolelta.

Ensiapukurssilla ilmeni mielenkiintoisia kulttuurieroja. Esimerkiksi täällä on totuttu hoitamaan nyrjähdyksiä kuumalla vedellä, kun taas meillä opetetaan pitämään kylmää kipeän ja turvonneen nilkan päällä.

Toinen merkillinen asia tuli myös esille. Palovammoja täällä tai Kongossa, josta moni kurssin osallistujista oli kotoisin, hoidetaan myös kuumalla vedellä sekä virtsalla.

Pakolaisleirillä vuotavia haavoja hoidetaan laittamalla haavan päälle jauhettua antibioottia tai Panadolia.

Kurssipäivänä kurssilaiset saivat uusia hoito-ohjeita, joita toivon heidän käyttävän arjen tilanteissa.

Seuraava kurssipäivä oli myös mielenkiintoinen. Silloin keskityimme hygieniaa, roskien kierrätykseen, kompostointiin, kuivakäymälän käyttöön sekä ulosteiden ja virtsan käyttöön lannoitteena. Aiheet herättivät paljon keskustelua ja uskon, että jotkut esittelemistäni uusista asioista otetaan koekäyttöön. Omasta mielestäni niin kannattaisi ehdottomasti tehdä.

En ole lääkäri, enkä sairaanhoitaja. Olen luokanopettaja, joka on tottunut opettamaan kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Olen varsin tyytyväinen, että selvisin hommasta varsin hyvin. Uskon, että jokainen kurssilainen sai jotain uutta mietittävää sekä uusia ideoita, miten saada ympäristönsä terveemmäksi sekä viihtyisämmäksi.

Käymälätuotteiden käyttö lannoitteena herätti paljon keskustelua.

Jinja, kaupunki Niilin suulla

Jinjan kaupunki sijaitsee Itä-Ugandassa Viktoria -järven rannalla Niilin suulla.

Niili virtaa pohjoiseen aina Välimereen asti. Ajatus virtauksista pohjoiseen kuulostaa epäuskottavalta, mutta virtaus ei tapahdukaan maantieteellisten suuntien mukaan, vaan korkeammalta matalampaan. Viktoria -järvi on korkeammalla kuin Välimeri, joten vesi virtaa ylempää alemmas.

Niilillä on haaroja, jonka päähaara on Valkoinen-Niili ja sivuhaara Sininen-Niili. Valkoinen-Niili saa alkunsa Viktoria -järvestä, mutta veden alkulähteet ovat Burundin joet ja järvet. Joki virtaa Ugandan, Etiopian, Sudanin ja Egyptiin halki ja laskee lopulta Välimereen.  Joki on maailman pisin, noin 6650 km pitkä.

Eri matkailuyritykset järjestävät retkiä joelle ja järvelle. Niilin suulla on myös viihtyisiä hotelleja, joissa voi viettää miellyttävän loman. Me poikkesimme kahvilla Kingfisher -nimisessä resortissa, joka oli yksi kauneimmista paikoista, jossa Afrikassa olen käynyt.

 

Kingfisher resort, Jinja

Ompelijanaiset

Arise and shine -keskuksessa on ompeluluokka, jossa alueen yksinhuoltaja- ja leskinaiset ompelevat koulupukuja sekä tuotteita myyntiin. Tässä muutama kuva keskuksen herttaisista naisista.

Tässä valmistuu koulupuku 

Keskuksen johtajan Sharonen sisko Blessing, minä, Sharonen ja Blessingin äiti, toimistotyöntekijä Lillian ja yksi kylän lapsista. Maassa istuu sisarusten mummo.

Arise and shine -keskus maaseudulla

Sharonella on myös keskus maaseudulla Kibuye-Kamulissa. Keskus sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä Jinjasta pohjoiseen Kyoga -järven läheisyydessä. Puolet matkasta on hyvää tietä, toinen puoli tosi muhkuraista päällystämätöntä tietä, jossa tavallinen pikkuauto joutuu todelliselle koetukselle. Tiellä vastaan tulee ihmisiä polkupyörillä sekä isosarvisia sonneja ja lehmiä, eikä juuri muita autoja kuin meidän auto.

Keskus sijaitsee ihanassa rauhallisessa kylässä, jossa ihmiset asuvat pyöreissä savimajoissa. Elämä siellä vaikuttaa hyvin rauhalliselta.

Keskuksessa on peruskoulu (primary school), jossa on luokat 1-7. Luokat ovat hyvin suuria, 60 - 80 oppilasta yhdessä luokassa. Luokissa on puiset pulpetit, joiden ääressä istuu arviolta kolme tai neljä oppilasta ja iso liitutaulu. Siinä koko luokan sisustus.

Keskuksessa toimii myös ryhmä herttaisia leski- ja yksinhuoltajanaisia, jotka ompelevat oppilaiden koulupuvut sekä tuotteita myyntiin. He valmistavat myös kierrätyspaperikoruja, jotka ovat minulle tuttuja Caring Hands:stä. 

Myös saving group, säästämisryhmä, on alkanut tässä kylässä.

Minä pääsin käymään tässä ihanassa keskuksessa ja sain mahdollisuuden tutustua keskuksen toimintaan sekä siellä asuviin ja toimiviin ihaniin ihmisiin. Tämä olisi sellainen mukavan rauhallinen afrikkalainen kylä, jonne olisi kiva tuoda vapaaehtoisia jollekin lyhyelle tai pidemmälle jaksolle.

Koulun opettajat esittelivät luokkahuoneita

Arise and shine -keskuksen toimistotyöntekijä Lillian sekä koulun kaksi miesopettajaa

Arise and shine -orpokoti Jinjassa

Minulla oli mahdollisuus tutustua Arise and shine organisaation orpokotiin. Orpokoti sijaitsee kauniilla, rauhallisella kadulla Jinjassa. Paikan perustaja on Sharone Nyanjura, joka tällä hetkellä opiskelee Porvoossa ja matkustaa tiuhasti Suomen ja Ugandan väliä.

Orpokodissa on 11 lasta. Pienin on vasta vauva ja vanhin kuusivuotias. Useimmiten lapset ovat orpokodissa 3-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen heidät yritetään sijoittaa sukulaisten luokse siinä toivossa, että nämä laittavat lapsen kouluun.

Jokaisen lapsen päätyminen orpokotiin on yksilöllinen. Yhden lapsen kohdalla äidin kuoltua isä oli avun tarpeessa ja toi lapsen orpokotiin kunnes lapsi on vähän isompi ja helpommin hoidettava. Joskus vanhemmat hylkäävät lapsen jostain syystä ja lapsi joutuu heitteelle, jopa kadulle.

Vähän vanhempien lasten kohdalla lapsi saattaa joutua kadulle siksi, että esim. äidin kuoltua isä on mennyt uusiin naimisiin ja lapsi on saanut äitipuolen, joka ei ole kyennyt hyväksymään lasta ja on ollut siksi lapselle julma. Lapsi on kokenut olonsa kodissa hyvin ahdistavaksi ja on siksi karannut kotoa.

Jinjassa ja Kampalassa näkee myös lapsia, jotka on tuotu busseilla Karamojasta, Koillis-Ugandasta, jossa elinolosuhteet ihmisillä on todella haastavat ja avuntarve on suuri. Vanhemmat ovat saattaneet antaa lapsensa jostakin rahasummasta siinä toivossa, että elämä vähän helpottuisi. Lapset kuljetetaan busseilla isoihin kaupunkeihin, jossa he kerjäävät rahaa. Nukkumapaikkaan tultuaan he joutuvat luovuttamaan saamansa rahat toiminnan johtajille. Jos lapset eivät ole saaneet kerättyä mitään, joutuvat he olemaan nälässä. Vanhemmat tietenkin toivovat, että lapset tulevat takaisin ison rahakasan kanssa, mutta todellisuus on kuitenkin toinen, hyvin surullinen sellainen.

Ugandan valtiolla on monia hyviä projekteja eri puolilla maata. Esim. koko Gulun kaupunki on yksi rakennustyömaa, jossa teitä kohennetaan joka puolella kaupunkia. Karamoja on monen juttelemani ihmisen mukaan täysin unohdettu alue, jossa hääräävät vain muutamat humanitaariset järjestöt.

Mutta takaisin orpokotiin. Jokaisen orpokotiin sijoitetun lapsen kohdalla sosiaalityöntekijät tekevät paljon työtä taustojen ja sukulaisuussuhteiden selvittämiseksi. Kuusi hoitajaa pitää huolta lapsista. Osa on päivävuorossa, osa yövuorossa. Orpokodissa työskentelee myös keittäjä sekä pari toimistotyöntekijää. Kaikki tämä työ maksetaan avustusten avulla. Toivon, että Sharone löytää Suomesta toiminnalleen riittävästi tukijoita, jotta toiminta voi jatkua menestyksekkäästi tulevaisuudessakin.

Iltakävelyllä

Kireka -kukkula on yksi Kampalan monista kukkuloista. Sen päällä on adventisteilla hieno ja hyvinhoidettu keskus, jossa oli kirkko, eri-ikäisille oppilaille kouluja, asuntola, radioasema sekä ADRA Ugandan toimisto. Kävimme kukkulalla iltakävelyllä. Ihana alue!

Oli kiinnostavaa nähdä tämä kampus, sillä olen asunut vastaavanlaisessa paikassa lukiovuodet, Toivonlinnassa, Piikkiössä. Toivonlinnakin sijaitsee hyvin rauhallisella alueella meren rannalla. Ihana alue sekin. Sieltä minulla on paljon hyviä muistoja. ❤️

Markkinapäivä

Eilen oli markkinapäivä täällä Kirekassa. Lähdin käymään siellä ystäväni kanssa. En tarvinnut sieltä oikein mitään, mutta oli kiinnostavaa nähdä, mitä siellä oli myynnissä.

Markkinat olivat aivan radan vieressä. En tiedä, oliko se rata käytössä, mutta siellä ne markkinat kuitenkin olivat. Myynnissä oli vihanneksia sekä kaikenlaista sellaista tavaraa, mitä ihmiset tarvitsevat arkisessa elämässään: vaatteita, kenkiä, lakanoita, pyyhkeitä, verhoja, kosmetiikkaa, koruja yms. Leluja siellä ei ollut myynnissä. Niitä täällä harvemmin näkee missään myytävän.

Minä herätän aina vaaleudellani suurta huomiota. Aina, kun astun ulos ovesta, kuulen sanan muzungu jostain. Niin myös tuolla markkinoilla. Ihmiset myös tuijottavat. Se alkaa tuntua täällä noin kuukauden oltuani jo rasittavalta. Aluksi on ihan kuninkaallinen olo, kun saa paljon huomiota osakseen, mutta kun se on kokoaikaista, alkaa se rasittaa. Miksei minua voi vaan kohdella ihmisenä? Miksi minua pitää kutsua ihonvärini mukaan, valkoinen? En voi sille mitään. Vaikka olen täällä auringossa, en edes rusketu kunnolla. Olen ja pysyn tällaisena.

Paluu takaisin Kampalaan

Oli aika matkustaa takaisin Kampalaan. Meille oli kerrottu, että aamulla klo 9 lähtee postibussi, mutta kun porhalsimme ystäväni kanssa moottoripyörätakseilla postille, saimmekin kuulla, että tänään postibussi ei kuljekaan. Meidän piti saada nopeasti selville, millä pääsisimme Gulusta Kampalaan. Joku osasi kertoa lähtöajan ja -paikan, joten otimme taas moottoripyörätaksit ja porhalsimme niillä nopeasti toiseen paikkaan. Onneksi ehdimme, mutta ihan liikaa aikaa ei meille ei jäänyt.

Tällä kertaa bussissa näytettiin jotain hassua elokuvaa. Bussinkuljettaja ajoi reipasta vauhtia, eikä turhaa pysähdellyt ruoanmyyntipaikoissa. 

Kesken elokuvan joku mies nousi ja alkoi saarnata. Hän puhui saarnassaan siitä, miten usko Jeesukseen toisi uskovalle Jumalan siunauksia ja sitä myöten auttaisi vaurastumaan (Gospel of prosperity). Tähän teologiaan olen törmännyt täällä Afrikassa useammin kuin kerran. Mies puhui antaumuksella myös homouden kauheudesta. Hän oli lukenut jostakin lehdestä, että länsimaissa hyväksytään homojen avioliitto ja homoparien siunaaminen kirkoissa. Tässä teemassa hän märehti jonkin aikaa, kunnes hän siirtyi selvittelemään isä jumalan ja Jeesuksen eroa. En ole ollenkaan varma, oliko hänen tulkintansa Raamatun mukaista, mutta pitkään hän siitä tykkäsi puhua. Alun vaurastumispuheen jälkeen hän palasi uudestaan rahakysymykseen. Hän muistutti, kuinka rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan ja kuinka kristinuskossa tärkeää ei olekaan materia vaan usko Jeesukseen. Heti tämän jälkeen mies lähti kiertämään bussissa ja keräsi ihmisiltä kolehtia itselleen. Joku matkustaja antoikin. Kun saalis oli kovin pieni ja bussissa istuva väki kovin hiljaista, mies vielä jatkoi saarnaansa uusilla aiheilla. Hän toivoi, että matkustajat antaisivat elämänsä Jeesukselta siellä bussissa ja sillä samaisella hetkellä. Kukaan ei osoittanut mitään merkkiä, että juuri nyt pitäisi niin tehdä. Mies ilmeisesti luovutti, piti vaan lyhyen rukouksen ja istahti paikalleen. Siinä hän istui hiljaa lopun matkaa. Elokuva-ajasta hän käytti ainakin 30 min ellei kauemminkin saarnaansa.

Tämä oli taas yksi juttu, mitä ei ikinä voisi tapahtua Suomessa. Mutta tämä ei olekaan Suomi, vaan Uganda. Täällä voi sattua kaikenlaista odottamatonta. 

Ohitimme kosken nimeltä Karuma Falls matkalla Gulusta Kampalaan. 

Tilkkutyökokeiluja

Ennen matkaani kävin Espoossa Ommel-tapahtumassa. Osallistuin siellä tilkkutyöpajaan, jossa tein nuppineulatyynyn Afrikan reissulleni. Kun pajan vetäjät kuulivat, että lähden Afrikkaan ja vedän siellä ompelupajan, halusivat he osallistua projektiini jollain lailla. He antoivat minulle mukaan loput tilkkutyökankaat. Kiitos Espoon tilkkutyökillallan naisille!

Jossakin sopivassa välissä esittelin tytöille tekniikan. Jokainen teki itselleen oman neulatyynyn. Lisäksi ompelimme kasan pannulappuja, joista tuli mielestäni todella kauniita. Pannulappu on sellainen työ, jota tytöt voisivat valmistaa myyntiin ja saada siitä vähän tuloja. Toivottavasti tekevät niin.

Projekti saatiin loppuun

Vierailijana kirkossa

Tänään osallistuin kirkonmenoihin siinä samassa kylässä, jossa olen pitänyt ompelupajaani. Gloria pyysi minut sinne ja tahdoin kunnioittaa hänen toivettaan.

Paikalla oli todella vähän väkeä, vain muutama aikuinen ja lapsia. Kirkonmenot olivat kuitenkin aivan samat kuin jos paikalla olisi ollut monta sataa ihmistä. Oli aika rukoukselle, lauluille, todistuksilla ja saarnalle. Saarna oli hyvä, mutta tosi pitkä. Suomalaisiin saarnoihin verrattuna se oli ainakin kaksi ellei kolme kertaa niin pitkä, kuin mitä meidän saarnat ovat. Minulla on tottumista näihin pitkiin puheisiin.

Glorian ja Irenen äiti kertoi kahteen otteeseen elämästään, siitä, miten oli selvinnyt sodan aikana ampumiskohtauksesta ja palavasta autosta sekä siitä, mistä hän sai apua silloin, kun ensimmäisen lapsen syntymän aika oli. Tälläisten tarinoiden kuuleminen todella auttaa ymmärtämään, millaista elämä sodan aikana ja köyhänä on. Ihminen on sama kaikkialla huolimatta siitä, onko hän rikas vai köyhä, elääkö sodan keskellä vai rauhan ympäröimänä. Ihminen tarpeineen ja tunteineen on sama.

Minäkin pidin pienen puheen. Kerroin, millaisesta Suomessa on ja siitä, mikä minut toi Guluun. Myös herra Bosco halusi sanoa sanansa. Hän kiitteli minua omassa puheessaan ja sanoi olevansa erittäin tyytyväinen siihen, mitä olen tyttöjen kanssa viikon ajan tehnyt. Sanat lämmittivät minua syvästi.

Gloria saatteli minut hostellille. Matkalla keskustelimme mm. ugandalaisten uskosta taikauskoon. He kutsuvat sitä sanalla angerwish. Taikausko elää vahvana jopa kristittyjen joukossa. Jotkut pastorit hyödyntävät sitä ja pyytävät rahaa palveluksistaan. Kyllähän meilläkin Suomessa on taikauskoa, mutta täällä se tuntuu elävän vahvana.

Gulun rankka historia

Meidän ompelupisteessä on ollut lähes koko ajan herra Bosco tai ystäväni Ibra paikalla. Tänään heillä kummallakin oli menoja ja me tytöt jäimme keskenämme hommiin. 

En muista, mitä oikein kysyin, mutta siskokset alkoivat avoimesti kertoa Gulun alueella vuosina 1996 - 2013 käydystä sodasta, jota käytiin hallituksen joukkoja vastaan. Sodan johdossa oli ollut Joseph Kony, Onemkam Dulu, Otim Lagoin ja Bomin Abo. Suurimmat taistelut käytiin Gulussa, Zuerossa, Awachissa, Awichissa ja Aweressa.

Tytöt kertoivat, että kaikki miehet ja pojat pakotettiin tarttumaan asteisiin. Jos siitä kieltäytyi, tuli tapetuksi, poltetusta tai jotenkin muuten pahoinpidellyksi.

Tyttöjen isä oli kuollut pommiin. Äitiä ja hänen ympärillään olleita oli ammuttu. Kaikki muut tästä porukasta olivat kuolleet, paitsi tyttöjen äiti ja muutamat lapset. Äiti oli saanut useita luoteja ja hänen kätensä oli palanut. Hän oli kuitenkin selvinnyt kaikesta tästä. Hänen kädessään olevat pahat palovamma-arvet ja liikuntarajoitteisuus muistuttavat kuitenkin joka päivä julmista tapahtumista.

Yli 12 -vuotiaita tyttöjä raiskattiin. Myös lapsia ammuttiin. Lapset yrittivät paeta. Toista siskoksista oli ammuttu kolmeen kohtaan jalkaa. Kuitenkin hän pääsi pakenemaan pienen lapsen kanssa. Lopulta hän pääsi pakolaisleirille turvaan. Siellä World Visionin väki antoi hänelle ja pikkulapselle ruokaa. Hän oli niissä oloissa kaksi kuukautta. Lopulta hän pääsi takaisin kotiin elossa olevan äidin luo.

Toinen siskoksista oli myös saanut osumia, mutta ei niin pahoja, kuin siskonsa.

Tyttöjen kokemukset vetivät minut hiljaiseksi. Kurkussani tuntui ikävä möykky ja silmistäni valui kyyneleitä. Olimme kaikki ihan hiljaa. Koottuani itseni halasin tyttöjä ja ilmaisin olevani todella pahoillani siitä, mitä hirveyksiä he olivat kokeneet.

Kysyin vanhemmalta siskolta, miten ihmeessä hän on henkisesti selvinnyt järkyttävistä tapahtumista. Hän vastasi: ”Jumalan avulla!” Tytön silmät loistivat iloisesti. Upea asenne tällä tytöllä. Minulla ja monella muulla olisi paljon opittavaa hänen asenteestaan suhtautumisessa menneisyyden vaikeisiin kokemuksiin.

Kana tuli käymään kylässä meidän ompelupisteessämme

Ahkerat ompelijat

Ompeluprojektimme jatkui tänään kolmen tytön ja yhden opettajan vahvuudella. Tytöt olivat heti aamusta alkaen ihan superahkeria. He halusivat saada kolmet shortsit aikaan yhden työpäivän aikana. Kova tavoite.

Tytöt eivät pitäneet muita taukoja, kuin sen hetken, jolloin söivät lounasta. Heti sen jälkeen he jatkoivat töitään. Klo 17 minun piti sanoa, että nyt riittää tältä päivältä. Huomenna jatketaan taas klo 9. Päivän aikana valmistui kahdet shortsit ja kolmannet valmistuvat huomenna aamupäivällä. Lisäksi he leikkasivat kahdet housuhameet niin, että huomenna pääsee heti suoraan ompelemaan. Hyvä suoritus. Sitä paitsi jokainen ompeli todella siistiä jälkeä.

Tämän ompeluprojektin tavoitteena on saada ommeltua neljät shortsit ja neljät housuhameet. Projektimme on pilotointia. Vaatteet menevät Suomessa Fair.fi:lle myyntiin. Jos asiakkaat pitävät valmistamistamme vaatteista, saavat tytöt tehdä niitä lisää. Haaveenani on, että nämä kolme tyttöä saisivat tästä itselleen työn, joka toisi heille elannon. Tytöt ovat ymmärtäneet, että kaikki on mahdollista, jos heidän työnsä on laadukasta ja asiakkaille sopivia. He toivovat projektille jatkoa ja yrittävät parhaansa, jotta heidän ompelemistaan vaatteista pidettäisiin.

Irene ja Gloria työnteossa

Ensimmäinen ompelupäivä

Aloitin tänään Glorian ja hänen siskonsa kanssa työskentelyn. Ompelevasta siskosta minulla ei ollut aiempaa tietoa, mutta ei se mitään. Kolmen tytön kanssa saisimme enemmän aikaan. Kolmas matkusti tänään Zumbosta Guluun ja tuli vasta työpäivämme loputtua. Hän aloittaa meidän kanssamme hommat huomenna.

Ompelimme yhden päivän aikana yhdet bermudat ja saimme leikattua toiset huomista varten. Käytin paljon aikaa siihen, että vaatteesta tulisi oikean kokoinen, siisti ja huoliteltu. Vaikka ompelukonessa ei olekaan siksakkia eikä käytössä ole saumuria, keksin käyttää kapeaa pussisaumaa, jolla saumat saatiin siistiksi ja kestäviksi. 

Bermudat onnistuivat mielestäni todella hyvin. Olen todella tyytyväinen tyttöjen työskentelyyn.

Minä, herra Bosco, Glorian äiti ja Gloria

Ompeluprojekti Gulussa alkaa

Aloitan kaksi viikkoa kestävän ompeluprojektin kahden pohjois-ugandalaisen tytön kanssa. Toinen heistä, Gloria, asuu täällä Gulussa, toinen Zumbossa, Gulusta länteen, aivan lähellä Kongon rajaa. 

Tutustuin näihin tyttöihin Kalayalla pitäessäni heille silkkipainokurssia. He olivat tunneillani erittäin aktiivisia ja innokkaita opiskelijoita. Nämä kaksi tyttöä toivoivat kovasti sitä, että näkisimme vielä uudestaan. Se oli minunkin toiveeni. Nyt meillä tarjoutui siihen mahdollisuus. 

Olen itse asiassa hyvin onnellinen, että sain heihin yhteyden. Yhteyden saaminen näihin kahteen tyttöön ei ollut helppoa. Siihen tarvittiin ompelukoulun opettajan, Winnyn, sekä helluntaiseurakunnan teknisen asiantuntijan, herra Boscon apua. Ehdin odottaa yhteyttä noin kolme kuukautta ja ehdin jo menettää uskoni, että sitä löytyisi, kunnes lopulta herra Bosco otti minuun sähköpostitse yhteyttä.  Tänään tapasin Glorian ja herra Boscon, Harriet tulee Zumbosta huomenna.

Tänään minulla oli suunnittelupäivä herra Boscon kanssa. Iltapäivällä menimme tervehtimään Gloriaa ja hänen äitiään heidän kyläänsä. Samalla visiitillä arvioimme myös sitä, voisiko työskentely tapahtua vieressä olevan kirkon tiloissa. Tila olisi kiva, jos ei sada, mutta sateen tullessa työskentely ei siellä ole mahdollista. Sadesuojaa siellä on liian vähän. Ehkä tulemme lopulta työskentelemään jossain toisessa tilassa.

Varsinainen työ alkaa huomenna klo 9. Aika huikeaa valmistaa vaatteita Afrikan taivaan alla lämpötilan ollessa noin +25 ˚C. Näkymä ompelutilasta on perinteinen afrikkalainen savimajakylä. Ihan mahtavaa!

Matka Guluun

Eilen matkustin ystäväni kanssa bussilla Guluun. Gulu on Pohjois-Ugandassa ja matka Kampalasta Guluun kestää noin seitsemän tuntia. 

Tulimme bussipysäkille hyvissä ajoin ja saimme bussista hyvät paikat. Otimme tavaramme, repun, rinkan ja pienen matkalaukun sisälle bussiin. Joku firman miehistä auttoi tunkemaan täysiä laukkujamme ylähyllylle. Hän auttoi myös löytämään paikan, josta sai ostettua aamupalaa. Minä jäin autoon siksi ajaksi, kun ystäväni kävi hakemassa aamupalaa itselleen ja minulle mustaa teetä. Minulla oli vatsa sekaisin jostain syömästäni ruoasta, joten päätin pärjätä parilla banaanilla. Ystäväni ja firman mies tulivat takaisin. Mies ei suostunut lähtemään luotamme ennen kuin oli saanut meiltä 2000 shillinkiä. Euroissa se ei ole kuin noin 50 senttiä.

Ihan kohta asettumisemme jälkeen autoon alkoi lapata kaikenlaista porukkaa myymään melkein mitä tahansa, mitä ikinä voi kuvitella: pussilakanoita, meikkejä, pikkulaukkuja, puhelimia, lisämuistia puhelimiin, sandaaleja, juomapulloja, termareita, kankaisia nenäliinoja, pikkulamppuja, kirjoja, sanomalehtiä, sarjakuvakirjoja.... Jotkut myivät syötävää ja juotavaa, kuten limsaa, vettä, maapähkinöitä, paahdettuja heinäsirkkoja, keksejä, leipää, purukumia, hedelmiä... Samaan aikaan, kun ihmisiä lappasi sisälle kassiensa kanssa, nuo kauppiaat tunkivat tavaroineen käytävillä. Meininki oli ihan hullua. Eikä sitä kaupustelua tapahtunut pelkästään bussin sisällä, vaan myös sen ulkopuolella. Kauppiaat yrittivät myydä tuotteitaan ikkunoista.

Lopulta bussi oli täynnä ja se saattoi lähteä. Lähdimme noin 10 min myöhässä, mikä oli aika hyvin.

Bussinkuljettaja soitti koko matkan englanninkielistä hengellistä ylistysmusiikkia, mikä sopi minulle oikein hyvin. Itsekin laulan Helsingissä gospelkuorossa. Suomessa hengellisen musiikin soittaminen bussissa ja vielä varsin kovalla äänellä ei kyllä onnistuisi. Mutta tämä ei olekaan Suomi vaan Uganda.

Bussi ajoi reipasta vauhtia. Tie Kampalasta Guluun on hyvä ja suora. Näkymät ikkunasta olivat kauniit. Sadekausi on juuri loppumassa ja kaikkialla on hyvin vihreää. Monet puut kukkivat.

Bussi pysähteli useita kertoja sellaisissa kohdissa, joissa myytiin ruokaa. Kauppiaat myivät tuotteitaan ikkunoista sisällä istuville matkustajille. Tarjolla oli kaikenlaisia trooppisia hedelmiä, kuten banaaneja, mangoja, guavaa, passionhedelmiä, appelsiineja, ananaksia... Jotkut myivät paahdettuja kuumia banaaneja, paahdettua maissia, lihavartaita, chilikastiketta, popkornia. Monet ostivat ja söivät bussissa. Kokonaisia ananaksia he kantoivat nipuissa koteihinsa. Näitä pysähdyksiä oli matkan aikana vaikka kuinka monta. Koko matka oli yhtä myymistä, ostamista ja syömistä, paitsi minulla, joka vältin syömistä, jotten joudu vatsani kanssa tukalaan tilanteeseen.

Lopulta tulimme perille Guluun. Otimme kaksi boda bodaa (moottoripyörätaksia) ja hurautimme niillä kantamustemme kanssa varaamaani hotelliin.

Hotelli on ihan hyvä, ei valittamista. Illalla tuli yllätyksiä. Jostakin baarista alkoi illalla kuulua kovaa ääntä ja bassojen jytinää. Olin niin väsynyt, että tungin vaan korvatulpat korviini ja nukahdin. Nukuin  pitkät unet ja syvästi kuin pieni lapsi. 

Vierailu ADRA Ugandan toimistolla

Olen Suomessa keskustellut ADRA Finland:n johtajan Heimo Lempisen kanssa mahdollisesta yhteistyöstä ADRA Ugandan kanssa. Ennen reissuani olimme yhteydessä ADRA Ugandan johtajaan Charles Aguilariin, joka halusi tavata minut ollessani Ugandassa. Maassa ollessani olen yrittänyt soittaa hänelle useita kertoja, mutta hän ei ole niihin vastannut. Niinpä päätin lähteä käymään ADRA:n toimistolla.

Toimistolla minulle selvisi, että Aguilar on lomalla, eikä siksi tavoitettavissa. Paikalla oli kuitenkin muita, jotka halusivat ottaa minut vastaan. Kun kerroin heille asiani, olivat he erittäin kiinnostuneita yhteistyöstä ADRA Finland:n kanssa. Heillä oli mielessä jokin selkeä tehtävä, jossa sitä yhteistyötä voisi tehdä. Lupasin jatkaa sähköpostiviestittelyä. Kiinnostavaa nähdä, mitä tästä yhteistyöstä voi tulevaisuudessa seurata.

Mayengo Ibrahim, minä, Waiswa Musa ja James Bisheko

Päivä leikkipuistossa

Gloria Kindergarten teki viimeisenä vierailupäivänäni retken leikkipuistoon. Retken piti alkaa aamulla klo 9, mutta koska oli ukonilma ja satoi rajusti, piti retkeläisten odottaa muutama tunti.

Lopulta päästiin lähtemään. Kaikki sinä päivänä paikalle tulleet 14 lasta pakattiin yhteen pikkuautoon. Siihen samaan änkeytyi vielä viimeisillään oleva opettaja, minä sekä kuljettaja. Tämä ei kävisi ikinä päinsä Suomessa! 

Iltapäivästä sää kirkastui ja lapset jopa menivät pulikoimaan altaaseen.  Vaikka aamu olikin näyttänyt retken kannalta toivottomalta, onnistui retki kuitenkin ja lapsilla oli tosi hauskaa.