Romanikerjäläinen kadulla

Tuttavani laittoi muutama päivä sitten kuvan romanikerjäläisestä Facebookiin. Aika pian siihen alkoi tulla kommentteja, joissa naljailtiin siitä, että tuo kerjäläinen voi ansaita 200-300e päivässä verottomasti. Jotkut laskeskelivat, että siitähän kertyy mukava palkka kuukaudessa verottomasti. Kerjäläinen ei myöskään maksa paikkamaksua, ei yrittäjän Y-tunnuksesta. Joku arveli, että ei tuo kaikki jää tuolle kerjäläiselle, vaan ainakin 80% menee sille äijälle, joka on tämän kaiken takana ja kerää voitot.

Luin noita kommentteja surullisena siitä, että kukaan ei tuntunut tuntevan sääliä tuon kerjäläisen puolesta. Kommentit olivat kaikki hyvin vihamielisiä ja ilkeitä. Kukaan heistä ei varmastikaan haluaisi joutua tuon kerjäläisen tilalle tienaamaan sitä 200-300 euroa verottomana. Tuskinpa vaan.

Ymmärrän osittain noiden ärsyyntyneiden ihmisten heitot yrittäjän kuluista. Ollessani vapaaehtoisena myymässä tilaisuuksissa ja tapahtumissa Caring Handsin helmiä, tulevat kaikki nuo yrityskulut vastaan. Itse tuote maksaa. Siitä makseaan veroja ja tullimaksuja. Myyntipaikat maksavat paljon. Asuminen vieraalla paikkakunnalla maksaa paljon. Myydyistä tuotteista pitää maksaa vero. Kaiken kaikkiaan siitä myynnistä vain pieni osa jää käteen, tässä tapauksessa köyhien ihmisten auttamiseksi Ugandassa, mikä on todella valitettavan vähän.

Mutta siitäkin huolimatta, että yrittäjien kulut ovat kovat, vaihtaisiko joku osaansa tuon kerjäläisen kanssa? Mitä me saamme maksaessamme veroja ja muita kuluja? Mikä arvo on yhteiskunnan palveluilla? Mitä siis tuo kerjäläinen ei saa, vaikka saisi kerjättyä päivittäin rahaa? Entä mitä mahdollisuuksia tuolla kerjäläisellä on elämässään? Onko hänellä mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihinsa? Mahdollisuus valita paikkaa, jossa asua? Työtä, jonne hakea? Ruokaa ja tarvikkeita, joita ostaa? Lääkäriä, jonne mennä sairastuttua? Onko hänen lapsillaan mahdollisuus käydä koulua? Onko hänellä mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen?

Olen sitä mieltä, että jos joku joutuu jostain syystä kadulle kerjäämään, hänellä on asiat todella huonossa jamassa. Häntä ja hänen kaltaisiaan pitäisi auttaa, mutta avun pitäisi olla sellaista, joka muuttaa näiden ihmisten oloja lähtömaassa. Poliitikot, niin Suomessa kuin Euroopassa, tulisi etsiä ratkaisuja, jolla ihmisten olot lähtömaassa kohenisivat niin, että näiden ihmisten ei tarvitsisi lähteä kerjäämään ollenkaan. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus kotiin, työhön, puhtauteen, ravintoon ja koulutukseen ja sitä kautta parempaan elämään. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Suuren mielenosoituksen jälkeen 23.9. poliitikot pitivät seminaarin, jossa he käsittelivät vihapuhetta ja sitä torjuvaa lainsäädäntöä. Haasteen tuottaa se, että Suomessa on sananvapaus, ja jos ihmisten oikeuteen sanoa mielipiteensä puututaan, on se vastaan arvojamme. Ongelma ei siis ole yksinkertainen ratkaista. Vihapuheeseen pitäisi puuttua, mutta oikeuteen omaan mielipiteeseen ei saisi koskea.

Vihapuheen lisääntyminen kertoo mielestäni siitä, että suomalaisten arvot ovat koventuneet. Se kertoo siitä, ettei osata asettua toisten asemaan, kokea empatiaa.

Entä miten itse suhtaudun tähän vihapuheeseen? En yleensä lue vihapuheita tai edellisen tyyppistä kommentointia. Minulle tulee niistä paha ja surullinen olo. Olen päättänyt antaa sellaisille asioille aikaa, jotka antavat minulle energiaa. Vältän tietoisesti tv-ohjelmia, jotka ovat väkivaltaisia, synkkiä tai pahoja. Haluan täyttää ajatukseni asioilla, jotka ovat hyviä. Tämä tällainen valinta voi olla naiivia, ehkä haluan elää vain positiivisuuden kuplassa, mutta se on myös keino suojella omaa mieltä. Positiivinen ajattelu ja toiminta on myös sellaista, että se tuo lisää positiivisuutta, luovuutta ja energiaa tullessaan.

Peli poikki! -mielenosoitus 

Tänään oli Helsingissä ja ympäri Suomea rasismin vastaisia mielenilmaisuja. Helsingissä mielenilmaisuun osallistui 15 000 ihmistä. Se on valtava määrä ihmisiä. On lohdullista tietää, että suuri hiljainen enemmistö ei hyväksy väkivaltaa eikä rasismia. 

Peli poikki! -mielenilmaisu Helsingissä 24.9.                           Kuva: Agnieszka Eliasz

Pekka Simojoki ja Et Cetera -kuoro Vuosaaren kirkossa

Pekka Simojoki ja Et Cetera-kuoro pitivät eilen, perjantaina, konsertin Vuosaaren kirkossa. Kuorokaverini suositteli konserttia ja kertoi, että kuoro esittää konsertissa Simojoen uusia lauluja. Monet Simojoen lauluista ovat minulle tuttuja entuudestaan. Halusin oppia näitä uusia. Ihanaa, että hyvä konsertti tuli ihan lähelle omaa kotiani!

Konsertti oli ihanan iloinen ja eloisa. Yleisö sai laulaa monessa kohtaa mukana, mikä oli minusta tosi kiva juttu, olenhan tällainen kuorolainen itsekin. Konsertissa laulettiin joitakin afrikkalaisia laulujakin. Itse asiassa koko kuoron tavassa eläytyä musiikkiin ja itsessään monissa kappaleissa oli afrikkalaista henkeä.

Kuoro pitäessä taukoja eteen astui pastoreita, jotka kertoivat mm. matkoista Venäjälle ja Tansaniaan, Afrikkaan. Puheet olivat sekä hauskoja että koskettavia. Ne antoivat vahvistusta sille ajatukselle, että oma matkani tulee olemaan hyvä juttu.

Konsertin aikana tutustuin vieressäni istuvaan nuoreen naiseen. Kerrottuani lähteväni pian Ugandaan, kertoi hän myöskin käyneensä siellä pari vuotta sitten katsomassa kummilastaan. Tuntui ihan kummalliselta taas törmätä ihmiseen, jolla on tällainen yhteys Ugandaan. Hän oli myös käynyt Caring Handsin keskuksessa. Hänen vieressään istuvalla ystävällä oli jopa mukana Caring Handsin avainnauha. Tuntui ihan uskomattomalta!

Pekka Simojoki ja Et Cetera -kuoro konsertoimassa Vuosaaren kirkossa perjantaina 23.9.

Konsertin jälkeen menin ostamaan levyn ja nuottikirjan uskonnontunneille. Tämä oma työni on sellainen, ettei siitä milloinkaan ajatuksissaan pääse eroon. Nytkin mietin sitä, mitä uutta voisin tuoda uskonnontunneille, koska vanhat metodit selkeästi jo kyllästyttävät oppilaitani.

Siinä ostoksia tehdessäni ja lapsuudenystäväni kanssa jutellessani ajattelin, että haluaisin sanoa muutaman sanan Pekka Simojoelle, joka seisoi levypöydän vieressä monta ihmistä ympärillään. Odottelin hetken ja onnistuin saamaan hetken hänen aikaansa. Kerroin, että minäkin olen lähdössä Afrikkaan, ja että aion tehdä työtä tavallisten ihmisten parissa. Pekka kyseli muutamia kysymyksiä ja sain kerrottua, että teen omakustanteisen matkan ja kerroin paikat, jonne olen menossa. Kerroin, että hän on lauluillaan ja puheillaan ollut minulle esikuva ja rohkaisija. Pekka kuunteli keskittyneesti ja päätti sitten antaa minulle kolme englanninkielistä levyä tuliaiseksi Afrikkaan vietäväksi. Yhden lupasin viedä Kampalaan, yhden Ssese-saarelle ja sen kolmannen jonnekin muualle, mikä sitten on sopivin paikka. Olen näistä levyistä todella kiitollinen.

Tämän matkani ansiosta elämäni on rikastunut valtavasti. Jo ennen koko matkalle lähtöä olen saanut monta hienoa kohtaamista eri ihmisten kanssa.

Tasan kolmen viikon päästä lähtee lentoni.

Uutta materiaalia uskonnon tunneille ja tuliais-cd:t Afrikkaan

Kokemuksia rasismista

Viime päivinä mediassa on käsitelty näkyvästi ja kuuluvasti rasismia. Presidentti Sauli Niinistö ilmaisi kantansa asiasta tämän päivän Helsingin Sanomissa otsikolla: Rasismi ja ääriliikehdintä on pysäytettävä. Tavallinen suomalainen voisi vähän hillitä mieltänsä.

28-vuotias nuori mies kuoli muutama päivä sitten väkivaltaisesti pysähdyttyään seuraamaan mielenilmaisua ja ilmaistessaan kantansa asiasta. Tämä tapahtui Helsingin Rautatieasemalla. Monet julkisuuden henkilöt ovat osoitaneet myötätuntoa kilpaillen siitä, kuka on osannut sanoa asiansa parhaiten. Jos minun 20-vuotias lapseni olisi kuollut tuollaisessa tilanteessa, olisi se ollut niin kova isku minulle, että olisin varmasti halunnut itsekin kuolla pois. Mitkään julkisuudessa sanotut sanat eivät olisi voineet poistaa sitä tuskaa.

Miksi minäkin kirjoitan tästä asiasta? Reilu viikko sitten sunnuntai-iltana tulin kotiin ja ihmettelin sitä, että Vuosaaressa on paljon poliiseja. Nopeasti selvisi, että täällä on ollut Rajat kiinni! -mielenilmaus sekä siihen liittyvä vastamielenilmaus. Alkuviikosta kuulin, että vastaavanlainen mielenilmaus ja vastamielenilmaus oli ollut myös Itiksessä.

Tiistaina asia tuli esille koulussa oman luokkani käsityötunnilla. Muutama oppilaani oli ollut paikan päällä mielenilmaisun aikana. Toinen oli ollut Itiksessä, toinen Vuosaaressa, tyttöjä kumpikin. En tarkkaan tiedä, kenen kanssa he olivat olleet liikkeellä. Kumpikin erottuu kantasuomalaisista ulkonäkönsä puolesta. Tytöt olivat tapahtuneesta selvästi järkyttyneitä. He olivat saaneet osakseen huutelua, esim.:"Mene takaisin sinne, mistä olet tullutkin!" He kysyivät minulta, minne heidän pitäisi mennä, he kun ovat syntyneet Suomessa? Vastasin siihen, että ei minnekään, sillä he ovat tämän maan tulevaisuus.

Olen todella surullinen, että Suomessa rasismi nostaa päätään, ja että nämä lapset joutuvat kokemaan rasismia. Kerroin oppilailleni, että minä tiedän itse henkilökohtaisesti, miltä rasismi tuntuu. Kerroin heille, että lapseni isä on Afrikasta, ja että kun isoisäni kuuli, että odotan lasta mustalle miehelle, minulla ei ollut enää asiaa siihen taloon. Oppilaani olivat hyvin myötätuntoisia. Koin, että meillä oli syvä ymmärrys toisiamme kohtaan.

Olen selitellyt oman isoisäni käytöstä sillä, että mieheltä, joka on syntynyt vuonna 1930, ei voi odottaa suvaitsevaisuutta erilaisuutta kohtaan. Hänen maailmansa on aina ollut suhteellisen rajallinen ja hyvin suomalainen. Hän ei ole varmastikaan koskaan matkustanut ulkomaille. Minä itse olen asunut ulkomailla, tehnyt työtä erimaalaisten ihmisten kanssa ja kokenut itse myöskin toiseutta. Minun maailmani on kovin erilainen kuin isosäni. Se on paljon monikulttuurisempi. Ja koska itsekin olen kokenut toiseutta, voin aavistella, miltä tuntuu muuttaa vieraaseen maahan ja yrittää sopeutua siihen.

Minun Suomeni on monikulttuurinen. Minun maailmani on monikulttuurinen. Minun elämäni on rikasta juuri siksi, että se on monikulttuurista.

Tuliaisostoksilla

Sain innokkaan apulaisen; Jemin, ostosreissulle mukaan. Hän tuli koulun jälkeen käsityöluokkaan, jossa lopettelin tuntia kuudesluokkalaisten kanssa. Tunnin jälkeen lähdimme hakemaan rahaa opettajanhuoneesta lukollisesta kaapista ostoksia varten. Otimme niihin 150e. Rahat olivat Uganda-keräyksestä ja meidän tarkoitus olisi käydä ostamassa jalkapalloja ja jotain muuta tarpeellista lahjoitettavaksi lapsille ja nuorille.

Suuntasimme askeleemme Itiksen Puhoksen Intersportiin. Matkalla törmäsimme kerjäläiseen, ja mietimme, miksi joku kerjää, vaikka Suomessa asuva saa asunnon ja rahaa elämistä varten. Vai asuuko kerjäläinen Suomessa? Onko hän vaan käymässä täällä kerjäämässä? Vaikeita kysymyksiä.

Intersportissa oli myytävänä hienoja ja kunnollisia viime vuoden Hesa Cup -jalkapalloja hintaan 14,90. Otimme niitä kuusi, lisäksi kaksi pumppua ja kaksi varaneulaa. Kerroimme, minne pallot olivat menossa ja kysyimme, voisiko kauppa lahjoittaa jotain lapsille vietäväksi. Myyjä kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli takaisin viiden muodikkaan urheilupussin kanssa. Ne olisivatkin juuri sopivia viemisiä, näppäriä ja keveitä. Myöhemmin hän löysi vielä noin kymmenen korvanappikuuloketta kännyköihin. Varmasti sopivia lahjoja nekin.

Saimme pallot hyvään hintaan. Niiden alkuperäinen hinta oli ollut 39,90e ja saimme ne hintaan 14,90e. Hyvä kauppa! Meillä oli nyt isot kassit täynnä jalkapalloja.

Matkalla seuraavaan kauppaan keskustelimme siitä, voiko lahjoista ottaa itselle yhdet kuulokkeet, koska niitä on niin monet. Ei voi. Myyjä antoi ne Afrikkaan vietäväksi, ei meille. Meidän pitää toimia luottamuksellisesti, eikä ottaa kivoja juttuja itsellemme.

Olimme käyttäneet reilut 107e ja meillä oli jäljellä vähän yli 42e. Sillä rahalla ostaisimme jotain muuta tarpeellista ja kevyttä viemistä. Olin kuullut, että hammasharjoista on pulaa, joten voisimme ostaa niin monta hammasharjaa ja jonkin verran hammastahnaa, kuin rahalla saisimme. Pitkällisen vertailun jälkeen päädyimme ostamaan tuplapakkauksia, jolloin yhden hammasharjan hinnaksi tuli 75 ja 80 senttiä riippuen siitä, kenen valmistajan harjoja osti. Saimme rahat riittämään 21 pakettiin eli 42 hammasharjaan ja 11 hammastahnaan. Maksoimme ostokset ja istahdimme hetkeksi Itiksen penkeille. Olimme aivan väsyneitä laskemisesta ja kassien raahaamisesta. Olimme kuitenkin tehneet hyvät hankinnat ja mieli oli tyytyväinen. Sitten vaan metroon ja kotiin ja viikonlopun viettoon!

Jalkapallot ja pumput ostimme keräysrahoilla. Pussukat sekä korvanapit saimme lahjoituksena. Kiitos Intersport!

Hammasharjoja ja -tahnoja vietäväksi Ssese-saaren opiskelijoille

Uganda-keräys koulussa

"Me menimme luokkiin pareittain. Luokan ulkopuolella sovimme, kumpi puhuu ja kumpi pitää keräyslipasta", kertoi yksi oppilaani kysyttyäni, miten he rahojen keräämisen perjantaina hoitivat. "Pelottiko teitä?" kysyin. "Joo, vähän", vastasi sama oppilas ja jatkoi: "Joistakin luokista pitää vielä hakea". "Kiitos, että hoiditte keräämisen niin hienosti. Kyselen opettajilta vielä keräämättömistä rahoista" kiittelin.

Rahaa oli kolmessa keräyslippaassa ja loput lahjoitukset tulivat kirjekuorissa eri opettajilta tiputellen. Jotkut perheet olivat todella panostaneet keräykseen, mikä kosketti minua syvästi. Minulla on mahdollisuus kysyä Ugandassa melko tarkasti, mihin keräämämme raha käytetään. Voin kertoa sen asian lahjoittajille matkan jälkeen.

Lapset, joiden perheet osallistuivat keräykseen, ovat tulleet luokkaani tekemään afrikkalaisista helmistä omia rannekoruja. Niistä on tullut hienoja. Muutama teki hienon avaimenperän.

Keräys tuotti noin 550e. Se on hieno tulos. Rahan voi laittaa suoraan Caring Handsin keräystilille, osalla voisi hankkia jotain viemisiä, esim. hammasharjoja, joista on kuulemani mukaan puutetta. Niiden lisäksi pari jalkapalloa ja pumppu voisivat olla kova juttu. Oli maa mikä tahansa, pelaavat lapset siellä jalkapalloa hyvin mielellään.

Omat oppilaani haluaisivat antaa mukaani omia pieneksi käyneitä vaatteitaan. Sanoin, että voin ottaa mukaan vaikka vauvan vaatteita, johon yksi tyttö sanoi, että hänen äitinsä on varta vasten laittanut säästöön tytön vaatteita annettavaksi minun matkaani Ugandaan. Tyttö ei halua laittaa niitä mihinkään muuhun keräykseen. Hän selitti, että ei haittaisi, vaikka vaate olisi liian iso pienelle lapselle. Siihen voisi laittaa vaikka vyön ja kyllä se lapsi kasvaisi ja vaate olisi jonain päivänä sopiva. Tämän tarinan kuultuani päätin, että pakko minun on ottaa joitakin isompia lastenvaatteita mukaani, jotta voin tehdä oppilaani sekä perillä jonkun lapsen onnelliseksi.

Kävele naiselle ammatti -tapahtuma

Kävele naiselle ammatti -tapahtuman alussa oli lämmittelyä EY -talossa

Terveisä Töölönlahdelta! Osallistuin tänään Naisten Pankin tosi mukavaan Kävele naiselle ammatti -tapahtumaan. Olen osallistunut tapahtumaan jo useina vuosina. Tapahtuma kerää sellaisia ihmisiä yhteen, jotka ovat kiinnostuneita reippailusta, vapaaehtoistyöstä sekä erityisesti naisten kouluttamisesta kehitysmaissa. 

Tänäkin vuonna Naisten Pankin aktiivit olivat onnistuneet saamaan hienon ohjelman kasaan. Oli eksoottinen tanssiesitys Filippiineiltä, kertomus Liberiasta, afrikkalaista tanssia alkulämmittelyksi, tuotemyyntipöytiä, herkkumyyntiä.... Juontajana toimi aina niin reipas ja iloinen  Baba Lybeck. Alkuohjelmien jälkeen kaikki lähtivät kiertämään Töölönlahtea ja he, jotka halusivat reippailla enemmän, kiersivät vielä Eläintarhanlahdenkin. 

Minä lähdin kävelylle tuttuni Oge Enehin kanssa. Heti kohta oven edessä törmäsimme naisiin, jotka eivät tienneet, minne lähteä. Minä kerroin, ettei se sen vaikempaa ole kuin lähteä kiertämään tuo edessä oleva lätäkkö. Niinpä sitten Oge ja minä saimme kannettavaksi puisen kyltin, jossa luki 2,5 km. Sen siitä saa, kun avaa suunsa: Pääsee hommiin! Me kuljimme etunenässä ja muut seurasivat meitä, paitsi teitenkin he, jotka tuntevat reitin. 

Töölönlahden ympäristöä oli siistitty ja sen varrella on nykyään hieno leikki- ja kuntoilualue. Muutos viimekertaiseen oli huomattava. Sääkin suosi meitä. Aamun sumu oli väistynyt ja taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi lämpimästi. 

Jossain kohtaa Baba Lybeck liittyi meidän seuraamme. Oli mukavaa saada tutustua häneen näin reippailun merkeissä. Kerroin Baballe tulevasta matkastani Afrikkaan. Hänestä se oli kiinnostavaa.

Yksi syy, miksi lähdin tänään tähän Naisten Pankin -tapahtumaan, oli auttaa ystävääni Sannaa. Sannalla on oma verkkomyyntikauppa www.fair.fi, mutta tänään hän oli tuotteineen tapahtumassa paikan päällä. Sanna myy tuotteita, jotka on valmistettu reilun kaupan periaatteella, eli siis valmistaja saa tuotteesta reilun korvauksen. Materiaaleissa on huomioitu myös ekologisuus. Tuotteen valmistus lisää paikallista yrittäjyyttä ja naisten voimautumista. 

Sannan myyvin tuote tänään oli valopallot, jotka muistaakseni tehdään Thaimaassa. Kauppa kävi mukavasti ja Naisten Pankkikin sai myynnistä osansa. 

Olen viimeisinä lähivuosina pyrkinyt ostamaan kaikki lahjat sellaisista paikoista, jotka myyvät kehitysmaiden ihmisten tekemiä tuotteita reilulla periaatteella, siis niin, että ne valmistajat saavat työstään reilun palkan. Aluksi voisi kuvitella, että sellaisten lahjojen löytäminen on erityisen vaikeaa. No, ei se ole ollut, tai sitten itse vaan liikun sellaisissa paikoissa, joissa niitä on myynnissä. Olen ostanut Intiassa tai Bangladeshissa tehtyjä rahakukkaroita sekä kenialaisia puisia salaattiottimia ylioppilaslahjoiksi, kenialaisia virkattuja pehmoeläimiä vauvoille, ugandalaisia kierrätyspaperikoruja sukuni naisille... Näitä esimerkkejä löytyy. Samalla, kun löytää sen sopivan lahjan kulloiseenkin tarkoitukseen, saa hyvän mielen, kun on voinut olla jollain pienellä tavalla tukemassa pienyrittäjyyttä jossain kehitysmaassa.

Olipas mukava päivä! Kotona Mimi-koira otti minut häntä iloisesti heiluen onnellisena vastaan. Mimistä tuomani lahjakassi ilmapalloineen oli pelottava. Kassia piti töniä ja palloa haukkua henkensä edestä. Voi pientä höpsöä!

Lapset aktiivisesti osallisina koulun toiminnassa

Jee! Olen taas terve! Illalla jaksoin käydä Mimi-villakoiran kanssa kävelyllä lähikallioilla. Aurinko paistoi kirkkaasti, metsän männyt ja katajat näyttivät aikaisempaa kauniimmalta. Huomasin, että meidän lähimetsässä on enemmän kelohonkia kuin muistinkaan ja että tänä vuonna tulee katajiin todella paljon marjoja. Ilmeisesti muutama päivä sairaana avasi taas silmät huomaamaan luonnosta yksityiskohtia ja opetti arvostamaan sitä, että jaksaa ja pystyy liikkumaan.

Mitenkähän siellä koulussa keräys on mennyt? Kysyn kyllä pian opekaveriltani siitä WhatAppin välityksellä siitä.

Olen täällä kotosalla miettinyt, miten tärkeää on koululaisille olla osallisena eri jutuissa. Meillä koulussa valitaan luokissa kerran vuodessa oppilaskunnan hallituksen jäsenet, yksi tyttö ja yksi poika.

Sitten on myöskin ympäristöraati, jonne myös valitaan luokista kaksi jäsentä. Mutta näihin pääsee siis yhteensä neljä oppilasta luokasta ja minulla on luokassa monta muutakin, jotka haluavat osallistua.

Koulussa on viime aikoina toiminut välkkäritoiminta, jotka siis  järjestävät välitunneilla leikkejä ja pelejä. He ovat yleensä isompia oppilaita, siis 5-6 -luokkalaisia. Minun neljäsluokkalaiset muistaakseni innostuivat siitäkin. (He ovat aivan ihania ja innostuvat lähes kaikesta!)

Lauantaikoulupäivän järjestelyihin tuli lopulta yhdeksän halukasta auttamaan. Ajatella, he tulivat lauantaiaamuna klo 8 kouluun, tuntia aikaisemmin kuin muut, aivan täysin vapaaehtoisena ja intoa puhkuen!

Näitä osallistavia tehtäviä tarvitaan koko ajan lisää, jotta niitä on sopivasti ympäri lukuvuoden. Kun lapsella on vastuullinen ja tärkeä tehtävä, hän kokee koulunkäynnin mielekkäänä ja kokee olevansa tarvittu ja tärkeä. On hyvä syy tulla kouluun, kun siellä saa tehdä tärkeitä asioita, olla osallisena toiminnassa, vaikuttaa toiminnan suunnitteluun ja toteutumiseen. Siinä on yksi salaisuus onnellisen koululaisen elämään.

Rokotteesta sairaaksi

Olen ollut monta päivää sairaana. Kuume alkoi nousta viime maanantaina. Kaikkia paikkoja särkee: olkapäitä, lonkkia, päätä... jopa pään taivuttaminen alaspäin sattuu selkä- ja niskanikamiin. Seisaallani ollessani huimaa, kävellessäni tasa-paino on vähän hukassa. Yöllä nukkuessa vaihdan koko ajan asentoa, koska koko ajan sattuu johonkin.

Meillä on töissä ollut jonkin verran henkilökuntaa sairaana, osa oppilaistanikin on ollut kuumeessa. Ajattelin, että ehkä tämä on nyt sitten sitä samaa. Mutta oireet ovat vaan niin kummalliset, eikä ole mitään tavallisia flunssan oireita, kipeätä kurkkua, nuhaa tai yskää. Jospa tämä johtuisikin niistä viime viikolla saamistani rokotteista.

Kävin tänään lääkärissä. Aluksi minut ohjattiin terveydenhoitajalle, jolle kerroin oireistani sekä siitä, että olen saanut vasta viime viikolla kaksi rokotetta: Hepatiitti A:n sekä keltakuumerokotteen Stamarilin. Terveydenhoitaja soitti rokoteneuvontaan, josta annettiin ohje, että minut pitää ohjata lääkärin tutkittavaksi. Seuraavaksi odottelinkin sitten pääsyä lääkärin luokse. Lääkäri teki tutkimuksensa ja soitteli hänkin jollekin rokoteasiantuntijalle. Kaikki ei vaan mennut ihan näin nopeasti, vaan välillä piti odottaa, että hän sai sen oikean henkilön kiinni ja siltä henkilöltä oikeat arviot. No niin. Minun oireeni johtuvat siis näistä rokotteista, tautini ei tartu toisiin, ja olon pitäisi parantua viikonlopun aikana. Ei siis huolta. Kolme tuntia meni lääkärissä, melkein kaksi tuntia kulkuneuvoissa. Hyvä, että asia selvisi kuitenkin.

Huomenna olisi ollut koulussa se lipaskeräys ja helmirannekorujen teko. En pääse itse paikalle. Toinen ope saa hoitaa sen lipaskeräyksen organisoinnin. Olisi ollut nin kiva nähdä, miten lapset siitä suoriutuvat. Maanantaina he saavat kertoa, millaista oli.

Lahjoittajat saavat tulla tekemään rannekoruja ensi viikolla, sitten, kun olen taas paikalla. Tämä homma ei nyt mennyt ihan niin kuin suunnittelin, mutta minkäs sille mahtaa, kun sairastuu.

Minun pitäisi mennä ottamaan vielä yksi rokote ensi viikon tiistaina: meningokokkirokote aivokuumetta vastaan. Ihan jo valmiiksi pelottaa. Voikohan siitäkin sairastua näin kovasti kuin tästä keltakuumerokotteesta?  Eikä nämä tähän vielä jää. Jääkaapissa minulla on vielä lavantautia varten sisäisesti otettavia kapseleita. Ennen matkaa pitää ostaa malariaa vastaan jotain antibioottia. Jokainen näistä rokotteista on maksanut 50-60 e, joten tähän mennessä niihin on mennyt rahaakin jo yli 250e. Hyvä puoli näissä on se, että ne antavat iänikuisen suojan. Tätä rokoterumbaa ei enää tarvitse käydä uudestaan läpi. Voi mennä vaikka joka vuosi Afrikkaan, jos vaan rahat riittävät!

Lauantaikoulupäivä

"Koulu on meidän!" huusivat neljäsluokkalaiset oppilaani lauantaiaamuna klo 8.10 pimeillä koulun käytävillä. He puhkuivat intoa niin, etteivät pysyneet kunnolla nahoissaan. Avasin heille luokan oven ja pyysin kantamaan kaikki kassit, jotka olivat täynnä helmiä, alakertaan myyntipöytien luokse. Ei aikaakaan, niin kassit olivat siellä. Yhdessä tyhjensimme kassit ja lajittelimme helmet hintojen mukaan. Toin opettajien huoneesta koreja, joihin tyhjensimme rannerenkaat ja muut pikkujutut. Sitten laitoimme hintalaput paikoilleen. Siinä ahkeroidessamme kuudesluokkalaiset tulivat leivonnaisiensa kanssa. Meteli yltyi uskomattoman kovaksi. Ilo oli katossa!

Saimme kaiken valmiiksi klo 9 mennessä. Siirryimme saliin. Yksi huolellinen oppilaani jäi vielä hetkeksi huolehtimaan, ettei kukaan vaan varastaisi myytäviä tavaroita. Myöhemminkin hän osoittautui siinä tehtävässä erittäin tarkaksi ja tarpeelliseksi.

Salissa oli kaikki valmiina. Tekniikka oli asennettu paikoilleen, lapset istuivat jonoissa, vanhemmat ja opettajat istuivat tai seisoivat reunoilla. Vanhempia oli jonkin verran, enemmänkin olisi voinut olla.

Ensiksi rehtori esitteli vanhempainyhdistyksen toimintaa, sen jälkeen oli minun vuoroni. Valmistamani power point-esitys toimi hyvin. Kerroin kaikenlaista Caring Handsin toiminnasta, siitä, miten koko homma sai alkunsa jouluateriasta, heikossa asemassa olevista naisista, helmien valmistamisesta ja myynnistä, lukutaito-ohjelmasta, ammattikoulutuksesta, yritystaitojen opettamisesta, ruoka- ja muiden tarvikkeiden lahjoittamisesta, lasten kouluoloista, hygieniatarvikkeiden ompelusta sekä vapaa-ajan kerhoista. Salissa olevat lapset ja aikuiset jaksoivat keskittyä loistavasti.

Salituokion jälkeen lähdimme pururadalle. Minä ja myyntipöytää hoitavat oppilaani kiersimme lenkin, kaksi kilometriä, kerran, muut jäivät kiertämään sitä vielä useampia kertoja. Kovakuntoisimmat oppilaani juoksivat 14 ja 16 km! Se on pitkä matka 10-vuotiaalta!

Sää suosi meitä. Sää oli mitä parhain ulkoiluun. Lauantaille oli luvattu sadetta, mutta se alkoi vasta myöhemmin alkuillasta.

Mitenkäs meidän helmimyynti? No, sitä tapahtui jonkin verran. Eniten kauppoja tekivät varmaan opettajat. Helmien myynnistä oli kyllä mainittu Wilma-viestissä, mutta ehkä asia oli vähän liian nätisti ja huomaamattomasti laitettu sinne kaiken muun tiedon joukkoon. Meidän olisi pitänyt markkinoida asiaa enemmän ja näkyvämmin. Tätä pitää minun ja lasten vielä miettiä. Ehkä otamme jonkin myyntikamppanjan jonkin ajan kuluttua, mietimme siihen hienot mainokset ja markkinointilauseet. Siinä taas meille uutta opittavaa.

Kirjanpidon lapset oppivat nopeasti. Muutenkin he olivat erittäin vastuuntuntoisia, tarkkasilmäisiä ja hyvin innokkaita pikkumyyjiä.

Pakko kertoa kahdesta näpistelytilanteesta. Pöydällämme oli pikkujuttua, jotka maksoivat 2e kpl. Yksi poikaoppilaani huomasi, että alemmalla luokalla oleva poika näpisteli yhden pienen jutun. Salamana oppilaani juoksi perään, otti pojan kiinni ja teki tarkastuksen: taskut, hihat, puntit... se oli hyvin perusteellinen tarkastus! Eikä tämä nuorempi kaveri ollut moksiskaan! Tämä tapahtui siis kahdesti, kummallakin kerralla eri lapsi kyseessä.

Päivä päättyi klo 12. Vanhemmat, ja muutama lapsi, auttoi minua siivoamaan kaiken paikoilleen ja pikkuhiljaa talo alkoi tyhjentyä. Korvissani hurisi ja päätäni särki, olinhan ollut pari tuntia korvia särkevässä metelissä. Olo oli kuitenkin tyytyväinen. Päivä oli onnistunut oikein hyvin.

Viikon kuluttua perjantaina oppilaani saavat käydä Caring Handsin lippaiden kanssa keräämässä luokista rahalahjoitukset. Lahjoittajat saavat tulla luokkaamme tekemään omat rannerenkaansa Caring Handsin irtohelmistä. Toivottavasti perheet ovat ottaneet asian sydämenasiakseen ja tämä keräys tuottaa tulosta.

Lauantaikoulupäivään valmistautuminen 

Huomenna on se lauantakoulupäivä. jolloin reippailemme metsässä, keräämme tarroja Uganda- kortteihin sekä myymme uganlaisia helmiä. Omat oppilaani ovat intoa täynnä. He kyselivät moneen kertaan pitkin päivää, koska pitää tulla kouluun, tuleeko vanhemmatkin, pääsee kömyymään, koska järjestetään myytävät tavarat, pitääkö ottaa reppu ja oppikirjoja... Ihanan iloista odotusta ilmassa!

Koko luokan kanssa tutkimme Ugandan karttaa, lähinnä sitä, mitä eläimiä siellä asustaa ja millaisessa ympäristössä ne elävät. Oppilaat saivat pienet Ugandan kartat, joihin he piirsivät savannin ja viidakon eläimiä tai värittivät muuten vaan karttapohjaa. Jotkut panostivat karttapiirrokseen todella paljon, ja niistä tulikin oikein hienoja. Kartat liimattiin kartongille, joko punaiselle, keltaiselle tai mustalle, koska ne ovat Ugandan kartan värit. Huomenna kortit otetaan mukaan lenkkipolulle ja jokaisen kilometrin kohdalla oppilaat saavat tarran. Lopuksi jokainen voi laskea tarrojen määrän, ja siitä tietää, kuinka monta kilometriä on liikkunut.

Minä itse sain valmiiksi esityksen Caring Handsin toiminnasta Kampalassa, työkaveri lupasi hoitaa tekniikan kuntoon salissa. Yksi vanhempi lupasi tulla auttamaan lapsia myyntihommissa. Kaikki on siis valmista huomista varten. Toivottavasti kaikki menee hyvin! Toivotaan vaan, että sääkin suosii meitä! 

Lahjoitusten pyytämisestä

Olen huono pyytämään mitään lahjoituksia, vaikka kohde olisikin tosi hyvä. Mieluummin ostan kaiken tarvitsemani itse. Olen siksi ostanutkin kaikenlaista, mitä koulutusmatkani aikana tarvitsen: tusseja, saksia, Post it-lappuja.... näiden lisäksi edullisia bodeja vauvoille, pieniä T-paitoja ja shortseja lahjoiksi tapaamilleni äideille. 

Viime lauantaina rohkaistuin pyytämään kuulakärkikyniä, en ventovieraalta, vaan tutulta! Kävin katsomassa Aurinkolahdessa, millainen tapahtuma Helsingin Venetsialaiset tänä vuonna on. Siellä olikin kaikenlaista tohinaa ja toimintaa lapsille, nuorille ja vähän vanhemmillekin. Tapahtuman järjesti Helsingin Kokoomus, ja heidän teltallaan törmäsin tuttuuni, Päivi Kiiliin. Rohkaistuin pyytämään häneltä kauniita, tummansinisiä kuulakärkikyniä, ja se kannatti! Nyt minulla on naisryhmälle kyniä. 

Mikä siinä lahjoitusten pyytämisessä on vaikeaa? Se tuntuu kerjäämiseltä. Jos pyytää, on se mahdollisuus, että toinen vastaa kieltävästi, ja se tuo itselle pettymyksen. Pettymys ei ole koskaan kiva tunne. Toisaalta, jos pyytää, joku toinen saa mahdollisuuden auttaa, olla osana projektia omalla panoksellaan. Hänellä on mahdollisuus saada antamisen ilo. Siitä näkökulmasta ajateltuna lahjoitusten pyytäminen on ihan hyvä juttu, itse asiassa tosi hyvä juttu. 

Helsingin Kokoomus lahjoitti kuulakärkikyniä Ugandaan vietäväksi