Vieraana Acholi -häissä

Sain ystäväni kanssa kutsun paikallisiin häihin. Häät olivat isot, hienot, värikkäät ja äänekkäät.

Morsiamen H-hetki juuri ennen autosta ulos astumista

Juhlakakkua jaettiin kaikille pieni palanen

Ruoaksi tarjottiin poshoa (maissipuuroa), riisiä, kassavaa, papuja, kaalia ja
lihaa. Myös kylän lapsille tarjottiin ruokaa.

Morsiuspari sai lahjaksi parisängyn patjan, luutia ja kaikenlaisia kodin tavaroita

Pari sai lahjaksi kaksi vuohta ja kanoja

Myyjäiset Guest Housessa

Viime maanantaina pääsimme myymään ompeluksiamme The Iron Donkey -nimiseen guest houseen. Olen asunut tuossa guest housessa monta viikkoa ja tunnen talon työntekijät hyvin. Oli kiva päästä sinne ompelijoideni ja tuotteidemme kanssa kokeilemaan myyntionneamme.

Ompelijani olivat aluksi hyvin passiivisia. He odottivat minulta ohjeita silittämisen ja asettellun suhteen. Kukaan ei oikein halunnut ottaa hommaa haltuun. Minun piti puhutella heitä ja selkeyttää heille sitä, että kaikki tulo oli heille jaettavaksi tasan. Minä halusin vain materiaalikulut.

Ompelijat saivat lopulta pöydän valmiiksi. Ohjasin heitä siinä lopulta vain vähän. Kun asiakkaat saapuivat, istuivat he pöydän takana aivan hiiren hiljaa ja passiivisina. Heitä saattoi ujostuttaa se, että lähes kaikki asiakkaat olivat länsimaalaisia. Yritin rohkaista heitä juttelemaan asiakkaiden kanssa iloisesti. Irene, joka muutenkin on sosiaalisesti taitava, rohkaistui, nousi seisomaan ja esitteli tuotteita asiakkaille. Hän myi lopulta muutaman esiliinan, pannunalusia ja kietaisuhameen. 

Olin laittanut hinnat paikallista tasoa korkeammaksi, mutta kukaan asiakkaista ei valittanut niistä. Ihmiset ostivat, jos pitivät tuotteesta. Tämä tieto oli ompelijoilleni erittäin tärkeä. He huomasivat, että länsimaalaisille voi myydä korkeammalla hinnalla kuin paikallisille. Tärkeää on vaan löytää oikeanlaiset tuotteet, löytää niihin sopivat kankaat, joissa on länsimaalaisille mieluisat värit ja printit. Laatu on myös tärkeä tekijä.

Tytöt ansaitsivat 25 000 Ugandan shillinkiä per henkilö, mikä on ihan kivasti noin ensimmäiseltä kerralta. Tämän verran Harriet ansaitsee viidessä päivässä myymällä vihanneksia Zombon markkinoilla. Eli ihan hyvin meni. Ensi kerralla, eli joskus ennen joulua mahdollisesti, tulemme täydennetyin tuottein takaisin.

Harriet myymässä meidän ompelimon tuotteita The Iron Donkey
Guest Housessa

Työ ompelimossa

Vicky

Ompelijamme ja minä olemme tehneet töitä jo muutaman viikon ajan. Ompelijani, joita on neljä, ovat todella ahkeria ja aikaansaavia.

Aloitamme työt aamulla klo 9 ja lopetamme klo 17. Irene, yksi ompelijoista tulee jo omasta tahdostaan aikaisemmin. Hän lakaisee roskat pois ja luuttuaa lattian. Puhdas lattia on meille todella tärkeä asia, sillä leikkuupöytää meillä ei ole. Kankaat leikataan lattialla.

Kaksi ompelijoistani, Gloria ja Harriet, on opiskellut Kalaya Learning Centerissä Kalangalassa Ssese -saarella. Nämä kaksi ovat sen vuoden opiskelijoiden parhaimmistoa ja sen kyllä huomaa. Heidän työnsä jälki on erinomasta. Yksi ompelijoista, Vicky, on käynyt paikallista ompelukoulua. Hänelle tulee aika usein virheitä ja hän tekee välillä hassusti asioita. Hän joutuu aika usein purkamaan ompeleitaan ja tekemään kohdan uudestaan. Neljäs ompelijoista, Irene, on Kalayalla opiskelleen Glorian sisko. Gloria on opettanut Ireneä kotona. Irene pärjää ihan

Gloria

kivasti, mutta joissakin perusasioissa on puutteita, samoin tarkkuudessa. Häntäkin joutuu ohjaamaan paljon. Hän kuitenkin yrittää todella paljon, mikä on upeaa.

Tälläinen on siis minun ompelijajoukkoni. He saavat paljon päivän aikaan aikaiseen, joten töitä valmistuu nopealla tahdilla.

Näin alussa olemme ommelleet kahdeksan mekkoa Mbararaan ystäväni Jollyn kylään. Mekot ovat löysiä ja kaikki suurissa koissa. Mbararan naiset ovat suurikokoisia johtuen varmastikin siitä, että suurin nesteen lähde on heidän juomansa rasvainen maito. Mekot olivat myös hyvää harjoitusta ennen vaativampia töitä.

Olemme ommelleet myös tilaustöitä Suomeen, kuten kietaisuhameita, löysiä housuja ja tunikoita. Niistä on tullut hienoja. Laatu saisi olla mielestäni vielä parempaa, mutta siihen voi mennä vielä vähän aikaa. Minun pitää vaan jaksaa

Vicky

olla tarkkana ja vaatia tarkkuutta ja huolellisuutta tiukasti.

Yksi suurimmista haasteista on melu. Ompelutilamme on Layibissa, Gulussa. Sillä kadulla, jolla ompelimomme on,

on useita pieniä yrityksiä. Ihan meidän lähellä on kolme musiikkiyritystä. He soittavat musiikkia kaiuttimista aivan täysillä huolimatta siitä, että samanlainen yritys on ihan lähellä kadun toisella puolella. Meidän ompelimoomme kuuluu kahden tai kolmen kappaleen sekoitusta, mikä on ihan hirveää äänisaastetta. Sitä on todella väsyttävää kuunnella tunnista ja päivästä toiseen. Olen harkinnut uuden, hiljaisemman paikan vuokraamista. Toivottavasti ompelijamme hyväksyvät ajatuksen ja löydämme sellaisen. Ihan hiljaista tilaa täältä Gulusta on vaikea löytää, mutta jos löytäisimme hiljaisemman, auttasi se ainakin minua todella paljon.

Vihdoinkin oma koti täällä Afrikassa

Tulin tänne Ugandaan tekemään työtä hauraassa asemassa olevien tyttöjen ja naisten parissa ja vasta monen viikon jälkeen pääsin aloittamaan työtäni oikein kunnolla. 

Monta viikkoa meni siinä, että sain ADRA:n kanssa kirjoitettua sopimuksen ja itselleni kuvallisen henkilökortin. Kaiken säädön jälkeen pääsin matkustamaan tänne pohjoiseen Guluun. Täälläkin meni monta päivää asunnon etsimiseen. Asuin guest housessa yhteensä 11 päivää. 

Lopulta löysin kaksi hyvää vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli aivan uusi kohde kaupungin ulkopuolella. Ihastuin alueen rauhaan ja luonnon läheisyyteen sekä asunnon puhtaisiin, vastamaalattuihin seiniin. Ugandalaiset ystäväni kuitenkin ottivat monesti esille turvallisuusnökökulman. Heidän mielestään minun ei pitäisi muuttaa aivan uuteen kohteeseen, jossa ei ole vielä muita asukkaita, ei muuria, ei porttia eikä vartiontia. Alueen asukkaat voivat kuvitella, että olen rikas ja tulla yöllä varastamaan jonkun teräaseen kanssa pelotellen. Niinpä hylkäsin tuon ihanan kohteen.

Toinen hyvä vaihtoehto oli kohde, jonka olisin jo aiemmin ottanut, mutta joka oli ehtinyt mennä. Uudelle vuokralaiselle oli kuitenkin tullut este ja sen kuultuaan vuokraisäntä soitti heti minulle. Olin edelleen kiinnostunut. Asunnossa on makuuhuone, olohuone, keittiökomero terassin yhteydessä sekä kylpyhuone. Asunto oli kamalassa kunnossa, mutta vuokraisäntä lupasi maalata sen kunnolla. Asunto oli osa kiinteistöä, jossa on neljä pienempää asuntoa, vuokraisännän asunto sekä vartijan pieni huone. Kiinteistöä ympäröi korkea muuri ja pihalle tullaan portin kautta. Täällä asukkaat ovat turvassa.

Tilasin puusepältä puisen ihanan sängyn. 

Sain vuokrattua asunnon itselleni. Luojalle kiitos! Aloin olla jo väsähtänyt asumaan muualla kuin omassa kodissa. Kaipasin ruoanlaittoa ja tavallisia kotitöitä sekä omaa rauhaa.

Vuokraisäntä maalasi asunnon yhdessä vartijan kanssa. He tekivät hyvää ja perusteellista työtä katosta lähtien. Asunnosta tuli todella valoisa ja kaunis.Täällä on hyvä asua.

Nyt, kun minulla on koti, voin keskittyä työhön tyttöjen ja naisten parissa. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea tämä puolivuotinen tuokaan tullessaan!

Viikonloppureissu Länsi-Ugandaan

Heti ensimmäisenä viikonloppuna Ugandaan tuloni jälkeen minulla oli mahdollisuus päästä käymään Länsi-Ugandassa Mbararassa hyvin pienessä kylässä. Kylä on erään helsinkiläisen, ugandalaissyntyisen ystäväni nimikkokylä, jossa hänen veljensä perheineen pitää karjaa. Kylässä asuu myös useita yksinhuoltajanaisia lapsineen. Varoja elämiseen ja lasten koulumaksuihin he saavat karjan myymisestä ja tältä yksityishenkilöltä Suomesta. 

Alue on hyvin kaukana Kampalasta. Sinne ajaa 5-6 tuntia, pysähdysten kanssa matkaan menee vielä kauemmin. Me pysähdyimme kahvilla, ruokaostoksilla ja vettä täyttämässä, joten matkamme kesti todella kauan.

Veimme sinne mukanamme aivan kaiken, ruoan, kaiken käyttöveden ja omat henkilökohtaiset tavarat. Aluksi ihmettelin kovasti, miksi sinne piti viedä vettä, mutta syy siihen selvisi myöhemmin.

Mbarara on melko kuivaa aluetta. Kasvillisuudeltaan se on metsäsavannia. Alue soveltuu parhaiten karjankasvatukseen. Ystäväni kylässäkin on lehmiä ja niistä pidetään siellä hyvää huolta. Ne antavat maitoa ja lihaa. Niitä myymällä saa rahaa lasten koulumaksuihin.

Minun tuloni kylään herätti kylän lapsissa ujostusta. Kesti aikaa, ennen kuin he rohkaistuivat ja tulivat tapaamaan minua. Kun kaikki olivat tulleet paikalle, pidin heille pienen oppitunnin Suomesta ja Suomen lasten elämästä. Esther, matkakumppanini, kampalalainen erityisopettaja, käänsi juttuni paikalliselle kielelle. Lapset olivat hyvin kärsivällisiä ja jaksoivat istua ja kuunnella nätisti ja kärsivällisesti.

Sheila, minä, Sheilan kollega ja Esther

Heti lasten vierailun jälkeen kylään saapui kaksi paikallista vaikuttajanaista, Sheila ja tämän kollega. Jaoimme ajatuksia siitä, miten hauraassa asemassa olevia naisia olisi hyvä auttaa. Sain vahvistusta siitä, että olen oikealla tiellä opettaessani heille taitoja sekä terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita. Sheila näytti minulle kuvia alueellisista terveystapahtumista, joissa ihmisiltä mitattiin mm. verenpaine ja tehtiin tarpeelllisia verikokeita, mm. HIV-testejä. Olin otettu, että nämä kaksi upeeta naista tulivat käymään kylässä ja jakoivat kanssani kallisarvoista aikaansa.

Mukanamme tullut mies, Bashir, valmisti ruokaa koko pienelle kylälle. Tarjolla oli perunoita, matookea (höyrytettyä keittobanaania), riisä, kanaa kastikeessa, paistettua nauanlihaa, tomaattikastiketta ja kysennettyä vihanneksia. Jälkiruoaksi oli kauden trooppisia hedelmiä, ananasta, papayaa ja vesimeloonia. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla vatsamme täyteen.

Oli aika käydä levolle ja kerätä voimia seuraavaa päivää varten. Aamulla aikaisin minun oli määrä mennä katsomaan karjaa ja lypsämistä.

Tilan Afrikkalaisia lehmiä lampaiden kanssa

Laitoin herätyksen kello seitsemäksi. Minun läsnäoloani odotettu. Minulle etsittiin kumisaappaat, jotka todellakin olivat tarpeen, minkä pian huomasin.

Lähdimme katsastamaan kylän lehmät, joita oli kahdenrotuisia, Afrikkalaisia sekä Friisiläisiä. Afrikkalaisilla on valtavat sarvet. Niihin olin törmännyt jo joskus aikaisemmin Kampalassa keskellä vilkasta liikennettä ja elämänmenoa.

Täällä maaseudulla nämä lehmät saavat elää koko elämänsä puhtaassa luonnossa kaukana kaupungin melua, saasteita ja vaaroja. Miten onnellisia ne varmasti ovatkaan verratuna meidän omiin suomalaisiin lehmiin, jotka viettävät suuren osan vuodesta ahtaissa sisätiloissa.

Menin isännän kanssa lehmien luokse. Ne tuijottivat minua ja kun lähestyin niitä, ne säikähtelivät ja perääntyivät. Yritin jutella niille hiljaa (suomeksi), jotta nitä ei pelottaisi. Yksi vaalempi kamelin värinen lehmä rohkaistyi vähän enemmän ja tuli minua nuuskimaan. Ehkä se koki kanssani jotain samankaltaisuutta, mehän kummatkin erotuimme joukosta vaalean värimme johdosta.

Karjankatselmusreissulla poikkesimme yksinhuoltajanaisten kodeissa. Ne olivat perinteisiä savimajoja. Pihapiiri oli erittäin siisti ja kaunis. Pääsin käymään yhdessä savimajassa sisällä. Minulle tarjottiin siellä tuoretta maitoa perinteisestä kalebassista. Vierailun jälkeen tietenkin poseerattiin ja otettiin kuvia.

Retken lopuksi lähdimme yhdessä lasten kanssa hakemaan vettä peseytymistä ja ruoanlaittoa varten. Alas laaksoon oli kaivettu syvä kuoppa, jonne sadevesi laskeutui. Näky oli aivan karmaiseva. Vesi oli harmaata, täysin kelvotonta peseytymiseen tai saatikka ruoanlaittoa varten. Minulle kerrottiin, että joskus on vielä kuivempaa, jolloin vesi laskee vieläkin alemmaksi.

Erittäin huono asia on myös se, että karja menee välillä kuopan reunalle juomaan ja saattaa tehdä tarpeitaan veteen. Vesi on siis senkin takia saastunutta.

Asialle on tehtävä jotain. Aluelle on saatava porakaivo. Ihmiset eivät todellakaan voi jatkaa elämäänsä näin. Aion viedä asian eteenpäin ja yrittää etsiä rahoittajaa.

Tässä perheessä, jossa olen vieraana, on perheen pojalla kontakteja, joiden kautta voisi saada arviota siitä, mitä porakaivon tekeminen tuonne maaseudulle maksaisi. Siitä se sitten lähtee. Yritän tehdä parhaani, että kylän asukkaat saisivat puhdasta vettä mahdollisimman pian.

Palasimme takaisin talolle, jonne alueen naiset riensivät vielä tapaamaan minua. Kerroin, että minun ompelijani Gulussa voisivat ommella heille mekkoja johonkin sopivaan hintaan. Kaikki kylän kahdeksan naista jalusivat uuden mekon. Kaivoin esille mittanauhani, kyselin lempivärejä ja tein mittauksia. Hauskaa. Nyt minulla oli hyvä syy tulla käymään tässä kylässä vielä uudestaan.

Naisten joukosta löytyi kolme naista, jotka ovat taitavia käsistään ja osaavat tehdä taidokkaista kalebassien kansia. Pyysin heitä tekemään minulle korvakoruja. Lupasin hankkia materiaaleja ja toimittaa ne jotenkin perille. Hmmm. Ei ihan helposti toteutettu juttu, mutta yritetätään.

Tämä, mitä keskemme tapahtui, on juuri sitä voimaannuttamista parhaimmillaan. Omplelijani Gulussa saivat kahdeksan mekkotilausta. Kolme tämän kylän naista sai tilauksen valmistaa 50 paria korvakoruja myytäväksi Suomessa. Hienoa!

Ennen kuin jatkoimme matkaa, Bashir oli valmistanut lounaan, joka tarjottiin ulkona ison puun varjossa. Tänään ruokalistalla oli kanapilauta ja jälkiruoaksi tuoreita hedelmiä. Ruoka maistui kaikille.

Bashir ja minä

Oli aika jatkaa matkaa. Poikkesimme Home of Hope -toimistolla muutaman kilometrin päässä kylästä. Sen jälkeen alkoi pitkä pitkä matka takaisin Entebbeen ja Kampalaan. Pääsin takaisin kotiin, tämänhektiseen majapaikkaani, vasta illlalla myöhään pimeän tultua.

Minulla oli ollut todella mielenkiintoinen ja monia ajatuksia herättävä viikonloppureissu kaukaiseen länsiafrikkalaiseen kylään.

Ugandaan pidemmäksi aikaa

Olen tehnyt Ugandaan 2,5-5 viikkoa kestäviä reissuja ja aina aika tuntui loppuvan kesken. Nyt minulle aukesi mahdollisuus lähteä reissuun, tai pikemminkin muuttaa Ugandaan seitsemäksi kuukaudeksi. Olen nimittäin ollut Helsingin kaupungilla töissä opettajana yli 20 vuotta ja saan siksi jäädä vuorotteluvapaalle. 

Vuorotteluvapaalle jääminen ja Afrikkaan muuttaminen ei ollut ihan helppoa. Piti itse etsiä työlleen sijainen ja tämän piti täyttää tietyt ehdot esim. ikään liittyen. Ensin löysin yhden, mutta hänen osallaan ihan kaikki annetut vaatimukset eivät täyttyneet, joten piti etsiä toinen. Ommeksi sellainen henkilö löytyi.

Kaikissa papereissa meni myös aikaa. Oli sovittava tapaamisia ja saatava allekirjoituksia työnantajalta ja sijaiselta. Oli otettava yhteyttä TE-toimistoon ja Opettajien Työttömyyskassaan ja toimitettava papereita sinne.

Kun lähtee pitkälle matkalle, varsinkinkin Afrikaan, on oltava voimassa kaiken kattava vakuutus. Se on kallis, mutta ehdottomasti hyödyllinen. Koskaan ei voi tietää, mitä matkalla sattuu.

Tein myös Ulkoministeröön matkustusselvityksen kaiken varalta sekä Maistraattiin muuttoilmoituksen.

Matkalaukkuja sain ottaa mukaan 2 x 23 kg. Yksi täyttyi toisten ihmisten antamista lahjoituksista sukulaisilleen, toinen omista tavaroistani. Onneksi Ugandasta saa kaikkea, mitä ihminen voi tarvita. Kaikkea ei tarvitse kotimaasta kantaaa. Aika vähällä pärjää.

Kaikkein ehkä vaikeinta oli jättää oma mukava ja turvallinen elämä, hyvä koti, koira ja sukulaiset sekä Suomen kesä. Yhtäkkiä kaikki oli niin rakasta! Mutta onneksi sinne saa taas palata jonkun kuukauden päästä.

Ugandassa minua odottavat ystävät ja projektit. Projekti Gulussa tyttöjen parissa jatkuu. Uutena siellä ajattelin koota tyttöjä ja nuoria naisia kokoon ja opettaa heille terveyskasvatusta. Tämän lisäksi alan tehdä vapaaehtoistyötä ADRA Ugandan kanssa. Pääsen käymään uusilla alueilla ja osallistumaan siellä tehtävään työhön. Hienoa on se, että saan nähdä, miten iso organisaatio toimii ja vaikuttaa kestävällä tavalla yhteisöjen parissa. Myös oma turvallisuuteni kasvaa, kun saan käyttööni ADRA:n asun sekä henkilökortin.

Tästä tulee jännittävä puolivuotinen!

Sharon, minä ja Jolly

Empowering Young Women in Northern Uganda 

mukana Maailma kylässä -festareilla 

Helsingissä 

25.-26.5.2019 

ADRA:n pisteellä

Ilma oli huono, mutta kauppa kävi. 

Mitä saimme aikaan?

Tässä meidän uudet essut ja patakintaat raikkaissa väreissä.

Nämä puuvillakankaasta ommellut ostoskassit ovat tilavia, kestävät ja säästävät luontoa.

Viikon työt paketissa ja aika juhlia

Perjantaina iltapäivällä saimme viimeisetkin hommat tehtyä. Viikon aikana oli syntynyt essuja, patakintaita, yksi mekko, kasseja ja sohvatyynynpäällisiä, iso kasa upeita hienostitehtyjä tuotteita Suomessa myytäväksi. Olimme kaikki väsyneitä, mutta tyytyväisiä.

Pakkasimme sinä päivänä syntyneet ompelukset kassiin ja lukitsimme työhuoneen ovet huolellisesti riippulukolla. Lähdimme kävelemään kohti keskustaa ja siellä sijaitsevaa hostellia, jossa majoituin. Siellä toimii ihana kahvio, jossa myydään herkullisia kakkuja ja pullia.

Kuljimme läpi pihapiirien pyöreine savimajoineen, joiden pihoilla pienet lapset juoksentelivat ja äisit tekivät kotitöitä. Ohitimme kaalipellon ja koulun jalkapallokentän. Ilma oli edelleen paahtavan kuuma, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä.

Lopulta saavuimme hostellille. Valitsimme leivonnaiet ja asetuimme sisäpihan pöytien ääreen kaikkine kasseine ja nyssyköinemme.

Koska oli vielä valoisaa, päätimme ottaa hyvät valokuvat ompelemistamme tuotteista. Se oli meistä kaikista todella hauskaa.

Valokuvien oton jälkeen maksoin jokaiselle palkan, joka oli viikon työstä paikallisesti mitattuna erittäin hyvä. Sillä he pärjäisivät hetken eteenpäin.

Sitten vaan istuimme, herkuttelimme ja juttelimme.

Glorialle annoin älypuhelimen, jotta voimme olla yhteydessä What'sAppin kautta helposti. Toiset olivat selvästi puhelimesta kateellisia, mutta yritin selittää, että tämän yhden puhelimen avulla me kaikki voimme olla yhteydessä toisiimme ja hoitaa tilaus- ym. asioita Suomen ja Ugandan välillä. Toivottavasti he ymmärtävät asian. Ei mitenkään ollut mahdollista hankkia montaa älypuhelinta. Tämä yksi toimisi meillä tavallaan yrityspuhelimena.

Lopulta tyttöjen oli aika lähteä. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta jokainen meistä uskoi, että näemme taas jonkin ajan kuluttua uudestaan. Ja onhan Glorialla nyt se puhelin, jonka avulla voimme olla usein yhteydessä.

Ihania ihmisiä. Minulla tulee heitä ikävä. Nämä ihmiset ovat anastaneet paikan sydämessäni. 

Oppitunti itsenäisestä työskentelystä

Tämä viikko on mennyt tyttöjen kanssa ahkerassa ompelussa. Olemme ommelleet essuja, patakintaita, kangaskasseja, sohvatyynynpäällisiä ja yhtä mekkoa. Töitä on riittänyt. 

Päätin jossain vaiheessa, että otan aikaa myös omalle lomailulle. Halusin mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan. Niinpä kerroin tytöille eilen, keskiviikkona, että lähden ottamaan aurinkoa ja uimaan. Kerroin, kuinka kylmä Suomessa on ja sen tähden halusin nyt nauttia vähän auringosta. Tytöt jäivät siis hommiin ja minä lähdin hotellin altaalle nautiskelemaan.

Tulin ompeluverstaalle takaisin parin tunnin kuluttua ja ryhdyn auttamaan tyttöjä heidän ompeluksissaan. Yllätyin, miten huonoa jälkeä he tekivät ilman minun läsnäoloani. Vetoketjut oli ommellu ja huoliteltu paikoilleen, mutta lukot olivat saumojen kohdalla. Kankaat oli leikattu huolimattomasti ja mitat heittivät muutamilla senttimetreillä. En ollut uskoa näkemääni! Tuhisin siinä harmituksesta ja selitin, miten leikkuujäljen pitää olla suoraa, mittojen oltava tarkkoja ja vetoketjujen oikeissa kohdissa. Yritin kysyä, kuka oli laittanut vetoketjut paikoilleen ja kuka taas leikannut, mutta tytöt olivat lojaaleja toisilleen, eivätkä kertoneet. Niinpä selitin asiaa koko porukalle. Tytöt kuuntelivat hiljaa ja jatkoivat hommiaan.

Jonkun ajan kuluttua he kertoivat, että siinä ompelukoulussa, jota he olivat käyneet, he olivat saaneet rehtorilta läimäytyksiä, jos olivat tehneet virheen. Heitä oli myös jätetty virheiden tähden ilman päivällistä. Silloin se varmasti oli tuntunut pahalta, mutta nyt he naureskelivat asialle. Minä sanoin, etten heitä löisi. En usko, että sillä tavalla tulisi parempaa jälkeäkään.

Erosimme kuitenkin hyvässä hengessä. Kiitin päivästä ja toivottelin heille hyvää yötä.

Juttu kuitenkin vaivasi minua vielä illallakin. Olin luullut voivani tilata heiltä tuotteita Suomesta käsin. Nyt kuitenkin minussa heräsi vahva epäily siitä, että se ei kannattaisi. Kustannukset olisivat kovat ja olisi melko todennäköistä, että tuotteet olisivat sinne päin, muttei kuitenkaan oikein kelvollisia. Päätin puhua asiasta heidän kanssaan seuraavana päivänä.

Niin teinkin. Otin asian puheeksi tänään jossakin työn lomassa. Selitin asiaa siltä kannalta, miten tärkeää minun on luottaa siihen, että saan laadukkaita tuotteita, jotta ne menevät kaupaksi. Kerroin, miten kallista rahdin lähettäminen on. Jos he lähettävät minulle huolimattomasti ommeltuja tuotteita, ei niitä kukaan osta. Kankaat menevät hukkaan, työ menee hukkaan ja he eivät itse saa palkkaa työstään. Koko vaiva on ihan turhaa.

Yritin saada tyttöihin valettua halua kantaa vastuuta omasta työstään. Odotan heiltä kykyä olla oman työnsä johtajia, jotta he itse pitävät huolen siitä, että työn laatu on hyvää, vaikka kukaan ei olekaan valvomassa heitä ja heidän työnsä jälkeä. Vaikutti siltä, että he ymmärsivät asian. 

Tänään lähdin samalla tavalla ottamaan aurinkoa ja uimaan ja jätin tytöt keskenään tekemään töitä. Kun palasin, olivat he ahkerassa työntouhussa ja tekivät siistiä jälkeä. Jospa he olisivat oppineet jotakin.

Luulen, että tämä kuvaamani tapa toimia on melko yleistä täällä Afrikassa. Jos pomo ei ole paikalla, työnteko on laiskaa ja huolimatonta, mutta jos hän on paikalla, on tilanne aivan päinvastoin.

Ensimmäinen ompelupäivä

Gloria

Odotin niin jännityksellä ensimmäistä ompelupäivää, etten malttanut edes nukkua pitkään. Heräsin joskus kello viiden jälkeen, mutta onneksi sain vielä unen päästä kiinni ja nukuttua lisää.

Gloria tuli hakemaan minua hostellilta. Kun olin syönyt aamupalani ja valmis lähtemään, yllätti kova vesisade meidät. Oli pakko jäädä odottamaan sateen loppumista.

Harriet tulee Zumbo-kylästä

Siinä istuessamme ja odottaessamme ehdimme jutella ystävämme Harrietin ja Irenen tilanteesta. Harriet oli mennyt naimisiin viime vuoden lokakuussa. Harriet on vielä tosi nuori, vasta 18 vuotta. Avioliitto oli järjestetty. Tytön isä oli mennyt pojan kotiin puhumaan asiasta ja vanhemmat olivat sopineet naittaa lapsensa. Naimisiinmenon jälkeen Harrietin piti muuttaa aviomiehen kotikylään ja asua miehen sukulaisten yhteisössä. Harrietin oma kylä on niin kaukana, että sinne ei kovin usein pääse käymään.

Harriet ei siis tuntenut aviomiestään ennen naimisiinmenoa. Hän oli kertonut muille tytöille kuitenkin oppineensa pitämään miehestään. Harrietillä on kuitenkin yksi ongelma: Aviomies kieltää häntä soittamasta kenellekään. Hän ei edes halua Harrietin omistavan puhelinta eikä puhelinliittymää. Jos Harriet on puhelimessa, mies tulee ihan likelle ja haluaa kuulla kaiken, mitä Harriet sanoo. Tänne Guluunkaan hän ei halua päästää Harrietiä peläten, että tämä olisi poissaolon aikana toisten miesten kanssa.

Gloria kertoi, että tälläisen käytös miesten puolelta on täällä Ugandassa todella yleistä.

On vielä yksi asia, mistä Harriet on huolissaan: Hänen kuukautisensa eivät ole tulleet ja hän uskoo olevansa raskaana. Pahoin pelkään, että tällä tavalla se hänen elämänsä tulee jatkumaan, lapsia syntyy tiheään tahtiin. Harriet parka. 

Kysyin Glorialta, onko heille kukaan koskaan puhunut naisten kuukautiskierrosta ja siihen liittyvistä asioista. Ei kuulemma kukaan. Minun on siis syytä pitää pieni juttuhetki tästä asiasta tyttöjen kesken.

Irene

Toinen, josta ehdimme jutella, on Irene. Irene on 26 vuotias ja hänellä on jo kolma lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Mies on jättänyt Irenen ja lapset. Gloria kertoi, että mies on muslimi ja asuu ihan Gulun keskustassa. Hänellä on neljä vaimoa, jotka vuorotellen käyvät miehen kotona. Irene ei Glorian kertoman mukaan enää ole miehen kanssa. Irene -parka yrittää siis yksin kaikin tavoin kustantaa lastensa koulumaksut, mutta rahat eivät mitenkään riitä siihen, joten lapset ovat pitkiä aikoja pois koulusta.

Gloria kertoi olevansa niin huolissaan Irenesta, tämän lapsista sekä sodan runtelemasta äidistään, ettei edes uskalla haaveilla menevänsä naimisiin ja hankkivansa lapsia. Näissä oman perheen jäsenissä on ihan riittävästi huolehtimista.

Lopulta sade rauhoittui ja pääsimme lähtemään. Laitoimme huolenaiheemme sivuun ja keskityimme matkantekoon. Sainme bodan ja matkasimme sen kyydissä ompeluhuoneelle, jossa muut tytöt jo odottivatkin valmiina päivän töitä varten.

Tänään tekisimme essuja. Minä ja yksi tytöistä leikkasimme, muut ompelivat. Essuja alkoi syntyä ihan liukuhihnalta! Tyttöjen jälki oli hyvää, mutta myöhemmin hostellilla huomasin, että jotain korjauksia on syytä tehdä. Tyttöjä oli niin monta ja työnteko niin intensiivistä, että en ehtinyt opastamaan ihan kaikissa kohdissa.

Vicky, tiimin uusi tulokas

Huomenna taas jatkamme. Silloin syntyy muutama essu lisää, kenties patakintakin. Odotan huomista päivää innolla. 

Leppoisa lomapäivä Gulussa

Tänään tyttöjen, Glorian, Irenen, Vickyn ja minun piti mennä uimaan yhden hotellin altaalle. Minun oli tarkoitus ottaa altaan reunalla lepotuolilla aurinkoa ja hankkia kaunis rusketus, mutta se jäi nyt vaan kauniiksi haaveeksi, sillä meidät yllätti sade ja ukonilma ja piti ottaa suunnitelma B käyttöön. Päätimme mennä hostellille ideoimaan ja suunnittelemaan tulevan viikon ohjelmaa.

Istuimme aika tovin hostellin tyhjässä kahviotilassa (hostelli oli kiinni) ja ideoimme. Niihin aikoihin neljäs tyttö, Harriet Zumbo-kylästä, Gulusta useita kymmeniä kilometrejä länteen, oli bussilla tullut Guluun ja liittyi seuraamme. Jälleennäkeminen oli iloinen. Viime kerralla Harriet ei ollut päässyt mukaamme, sillä hän oli juuri hetkeä aikaisemmin mennyt naimisiin, eikä aviomies ja tytön isä olleet antaneet tytölle lupaa lähteä pois kylästä. Nyt hän oli saanut luvan selitettyään aviomiehelle perusteellisesti asiaa. Harriet oli niin onnellinen, että hymy oli korvissa ja silmät ilosta sikkaralla.

Sateen loputtua menimme paikalliseen ravintolaan syömään. Söin itse riisiä ja papuja, tytöt valitsivat kala-ja liharuokia. Ruoka oli maukasta kotiruokaa. Tilasimme lopuksi myös kahvia ja teetä. Tarjoilija yllätti minut tuodessaan jokaiselle meistä ison mukin, jossa oli kaksi lusikkaa, jokaiselle oman pienen termarin, joka oli täynnä kuumaa vettä. Yllätykset jatkuivat: Jokaisen eteen asetettiin oma sokeriastia ja pöydän keskelle kolme purkkia murukahvia, kaksi purkkia jauhettua inkivääriä sekä kaksi purkkia teemaustetta. Pöytä oli siis katettu. Niin me sitten joimme kahvia lisäten siihen kukin erilaisen määrän mausteita. Hassua. 

Irene oli huolissaan, olinko unohtanut tuoda heille suklaata. No enhän toki! Olin vaan unohtanut antaa sitä. Lähdimme ravintolasta hostellilleni syömään Fazerin sinistä. Söimme yhden 200 gramman levyn samantien.

Pyysin tyttöjä lähtemään kanssani kangasostoksille lähellä sijaitsevaan kauppahalliin. Heille se sopi. Siellä myytiin ihan kaikkea ruoka-aineksista lähtien. Kaikki oli ihanan luonnollisesti esillä. Jauhoja ja papuja sai ostaa suoraan säkeistä, kuivatut kalat koreista jne. Näin siellä isoja koreja ja ehdotin tytöille, että hankitaan ompeluverstaalle yksi sellainen kankaiden säilytystä varten. He valitsivat oikein ison, johon mahtuu paljon kankaita. Maksoin korista 24 000 shillinkiä, mikä on n. 6 e. Tuollaiset korit maksaisivat Suomessa monta kymppiä.

Kävimme ihastelemassa öljyvärimaalauksia. Siellä oli muutama, josta pidin niin paljon, että jaksaisin katsoa seinällänikin. Yksi, josta pidin kovasti, esitti norsua. Se oli kooltaan ehkä 50 x 70 cm ja hintapyyntö oli 200 000 shillinkiä, eli n. 50 e. Minulla on viikko aikaa miettiä asiaa. Ehkäpä käyn hakemassa sen
viemiseksi kotiin. 

Käväisimme kangaskaupoissa ja ostimme vetoketjuja sekä ompelulankaa. Löysin itselleni kivan nigerialaisen hamekankaan. Se on pehmeää 100 % puuvillaa. 

Poikkesimme tyttöjen kanssa vielä lopuksi lahjatavaramyymälässä, jossa myytiin kaikenlaisia afrikkalaisista kankaista valmistettuja tuotteita. Pyörin siellä tarkoituksellisesti kauan ihastellen kaikenlaista ja esitellen niitä kaikkia tytöille. Ostin sieltä yhden nuken sekä töihin kaulassa roikotettavan pussukan kännykälle yms. Halusin tyttöjen saavan ideoita, mitä kaikkea afrikkalaisista kankaista voi valmistaa ja mitä  tuotteista voi pyytää. He olivat ilokseni olleet teräväsilmäisiä ja tehneet itsekin paljon havaintoja.

Tulimme takaisin hostellille ja kävimme läpi vielä kerran niitä ideoita, joita retkellämme olimme saaneet. Keskustelimme hinnoittelusta ja kerroin heille perustellen, miksi eurooppalaisille ja amerikkalaisille voi huoletta nostaa hinnat korkeammaksi. Kävimme läpi sitä, mitä euroilla ja dollareilla länsimaissa saa ja mitä samalla rahalla Ugandassa. Uskon näiden nuorten naisten ymmärtäneet asian. Jotta he pääsisivät köyhyydestä parempaan taloudelliseen tilanteeseen, on heidän opittava myymään tuotteensa kannattavaan hintaan sellaisille ihmisille, joilla on maksukykyä. 

Olipas kiva päivä! Huomenna alkaa työntouhu kankaiden parissa. Odotan innolla sitä.

Naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä

Toinen iltapäivän kohteista oli naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä. Eräs paikallinen naisjohtaja johdatti meidät sinne.

Kokoonnuimme tuuhealehtisen kookkaan mangopuun alle. Nuoria naisia ilmestyi paikalle parisenkymmentä. Heillä oli suuret odotukset sille, mitä minä toisin tullessani. 

Kerroin aluksi kuka olen ja mistä tulen ja mitä Ugandassa olen tähän mennessä tehnyt. Sen jälkeen kyselin heiltä, mitä he tekevät ja mitä he haluaisivat tehdä. Kaksi viljeli ja myi tomaatteja, kolme kalasti ja loput olivat kotirouvia. Muutama oli yksinhuoltaja. He halusivat opetella käyttämään ompelukonetta ja hankkia sillä elantonsa. Osa halusi oppia kampaajan ammatin.

Minä yritin selittää heille, että mikään ei tule itsestään, ei ompelukone eikä mikään muukaan. Kaikkea varten pitää säästää. Se tieto masensi heitä. Heillä on säästöryhmä, mutta säästöt ovat niin pieniä, ettei niillä voi saada mitään hankittua. 

Lupasin puhua heidän tilanteestaan ystävilleni ja seurakuntalaisille kirkossa sekä jatkaa keskustelua Oryemin sekä paikallisen naisjohtajan kanssa. Ehkä asiat menevät eteenpäin, mutta kaikki vie aikansa. Mitään varmaa en pystynyt lupaamaan.

Kokous jätti minut ja kaverini kovin hiljaisiksi. Odotukset ovat suuret, ja kun niihin ei vastata, on pettymys kova.

Näen kuitenkin tilanteessa toivoa. On vapaaehtoisia, jotka haluavat tulla ja auttaa. Tälläisen kylään voisi tuoda vapaaehtoisia, jotka toisivat mekaanisen ompelukoneen tullessaan ja opettaisivat sen käyttöä näille innokkaille naisille. Työ pitäisi olla joku todella helppo, esim. tyynynpäällinen ugandalaisilla mitoilla tai kangaskassi. Erilaiset aktiviteetit ja yhdessä toimiminen suomalaisryhmän kanssa voisi tuoda näille nuorille naisille toivoa, lisätä aktiivisuutta ja vähentää sitä näköalattomuutta, joka heitä niin pahasti vaivaa. 

Tutustuminen ompeluverstaaseen Kitgumissa

Paikallinen vaikuttaja, Oryem Kissinger, halusi meidän vierailevan kahdessa kohteessa Kitgumissa. Toinen oli yhden miehen pitämä ompeluverstas ja toinen kylä, jossa tulisi olemaan naisilla kokous sinä iltapäivänä.

Poikkesimme ensin siinä ompeluverstaassa. Sitä pitää mies, joka on erityisen huolissaan paikallisten naisten tilanteesta. Kitgumissa on 60-70% tytöistä ja nuorista naisista erityisen heikossa asemassa vailla koulutusta, työtä ja tulevaisuudennäkymiä. Monet päätyvät suhteisiin ja tulevat siinä hylätyksi jääden yksinhuoltajiksi. Tämä mies antaa mahdollisuuden näille nuorille naisille tulla opettelemaan pukuompelua ja sillä tavalla päästä kiinni toimeentuloon.

Tyttöjä on paljon ja he ompelevat kolmessa vuorossa. Ensimmäiset lähtevät puolen päivän aikaan, jolloin seuraavat aloittavat. Nämä lopettavat iltapäivällä kolmen aikoihin, jonka jälkeen tulee vielä yksi ryhmä.

Tytöt opettelevat aluksi perusasioita ja kaavapiirustusta, jonka jälkeen he valmistavat tilauksesta vaatteita asiakkaille. Suurimmat tilaukset tulevat kouluista, jonne ommellaan oppilaille univormut.

Suurimmat haasteet ovat miehen mukaan se, että on pulaa tilasta, ompelukoneita on liian vähän ja harjoittelukankaita vaikeasti saatavilla.

Minun oli tuossa paikassa jotenkin todella vaikea vain olla ja kuunnella. Olisi ollut helpompi luvata jotain apua, mutta sitä en noin vaan pysty tekemään. Me Suomessa asumme yltäkylläisyyden keskellä. Tälläistä köyhyyttä on vaikea kohdata.

Automatka Kitgumiin

Tänään teimme päiväreissun Kitgumiin, Gulusta n. 84 km koilliseen. Etelä-Sudan ei ole sieltä enää kovinkaan kaukana, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

Luonto alkoi Gulusta lähdettyä muuttua yhä enemmän savannin luonnoksi. Maisema oli avaraa, puut ja pensaat matalia. Avarat maisemat muistuttivat minua Lapin luonnosta.

Erään ugandalaisten ystäväni kautta olin saanut luotua kontaktin Kitgumissa asuvaan ja vaikuttavaan mieheen, Oryem Kissingeriin. Hän oli se, joka tällä kertaa kirjoitti minulle kutsukirjeen Ugandan viisumia varten. Halusin tutustua häneen ja hänen kauttaan työhön tyttöjen ja naisten hyväksi Kitgumissa.

Tie Gulusta Kitgumiin oli erittäin hyvä ja suora. Ainoat rasitteet matkan varrella olivat töyssyt. Aina kun tien varressa oli kylä pyöreine majoineen, oli tiellä töyssyjä. Pikkukyliä majoineen oli lähes koko ajan, joten töyssyjäkin oli koko ajan. Matkan olisi hyvinkin voinut tehdä tunnissa, mutta töyssyjen takia siihen meni lähes kaksi tuntia.

Minulle selvisi matkan varrella, mitä kiinalaiset olivat tulleet Pohjois-Ugandaan tekemään: tien varrella oli kyltti, joka johdatti kaivokselle. Todennäköisesti kiinalaiset olivat lainanneet Ugandalle rahaa ja lainaa vastaan he olivat saaneet rakentaa tien, avata kaivoksen ja louhia malmeja. Paikalliset tekevät kaivoksissa töitä ilman työaikaa ja saavat hyvin pienen palkan, joka ei riitä mihinkään. Ugandan rikkaudet siis siirtyvät Kiinan teollisuudelle ja syntyvät tuotteet meidän kaikkien ostettavaksi. Jokainen voi tykönään miettiä, toimitaanko tässä oikein vai väärin. Voi miettiä sitä, mitä varten Uganda rahaa lainaa, mihin se käytetään sekä sitä, kuka koko hommassa hyötyy ja kuka häviää. Paikalliset eivät ainakaan, vaan tekevät orjuudenkaltaisissa olosuhteissa töitä.

Matkan varrella oli pieni järvi, jonka rannalla kävimme kävelyllä. Acholi-heimon ihmiset ovat hyvin mustia. Olin aika kummallinen näky kalpeudessani kävellessäni siellä rannalla naisten ja lasten pestessä järvessä pyykkejään siinä ihan lähellä. Jännitystä vähän purki se, että osasin tervehtiä heitä omalla kielellään: ”Afoijo mate!”

Ihmettelin tien vieressä olevia mustia palaneita kohtia. Ne olivat maastopalon jälkiä. Ajoimme muutaman maastopalon ohikin. Ihmiset ilmeisesti kaskeavat täällä, jotta sateiden tultua ruoho kasvaisi erityisen hyvin ja karja saisi hyvää ruohoa syödäkseen.

Matka jatkui ja jonkin ajan päästä saavuimme Kitgumiin, jossa lämpöä oli ainakin 35˚C. Uudet, koskettavat kohtaamiset odottivat.

Matka Kampalasta Guluun

Meillä oli niin paljon tavaraa, ompelukone pöytineen, iso kasa kankaita, säkillinen käytettyjä vaatteita yms. sekä omat tavaramme, että päädyimme vuokraamaan auton. Matkanteko noin ison tavaramäärän kanssa bussissa olisi ollut todella hankalaa. 

Pakkasimme tavarat autoon aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan pohjoista kohti. Pelkästään n. 6 km:n matkaan Kampalassa kului yksi tunti. Tämän jälkeen tie olikin jo vähäliikenteisempi, joten matkanteko alkoi edistyä. 

Heti kohta Kampalan jälkeen tie oli aivan uusi, suora ja tasainen. Se on kuulemma kiinalaisten rakentama. Mietin, mitä varten kiinalaiset sen tien ovat rakentaneet. Kaverini kertoi, että ensin he rakentavat tien ja jonkin ajan kuluttua tulee jotain muuta. Maassa on kuulemma paljon malmeja, joten mahdollisesti lähitulevaisuudessa Gulun suunnalla aukaistaan joku kaivos tms. 

Ajoimme rivakkaa vauhtia. Välillä tiellä ei ollut ketään muuta ja näkyvyys oli hyvä kauas eteenpäin. Autoilijan unelma.

Matkan varrella on yksi iso huoltoasema (muistaakseni Kigumbassa), jossa kaikki bussit pysähtyvät. Pysähdyimme siellä. Kun olimme astumassa takaisin autoon, meidän luokse tuli isä neljän pienen lapsen kanssa. Hän kantoi pienintä lastaan, joka nukkui, sekä isoa säkkiä. Hän pyysi kyytiä kotipaikkakunnalleen jonkun kilometrin päähän. Meille se sopi. Ahdoimme kaikki tavarat auton perään, isä lapsineen mahtui takapenkille ja me kaksi etupenkeille. Minulla oli pieniä banaaneja ja keksejä, jotka jaoin uusien kanssamatkustajiemme kanssa. Tuntui hyvältä auttaa tätä isää lastensa kanssa. Mietin, miten ihmeessä hän olisi muuten selvinnyt matkasta, vaikutti nimittäin kovin köyhältä. Perille päästyämme hän kiitteli meitä vuolaasti kutsuen minua madameksi ja kaveriani sir:ksi.

Saavuimme Guluun lounasaikaan. Gulussa meitä otti vastaan kuuma, polttava aurinko. Varjossa lämpöä oli varmasti n. 35˚C. Pitkä matka ja kuuma ilma veivät minusta mehut. Mutta vielä ei ollut aika levätä.

Otimme ihanasta, kotoisesta hostellista nimeltä Iron Donkey, huoneen viikoksi. Sitten jäimme odottelemaan Gloria-ystäväämme hostellin kahvioon. Hän tuli ihan pian. Oli ihana nähdä monen kuukauden jälkeen!

Kävimme lounaalla hyvässä paikallisessa ravintolassa. Siellä oli seisova pöytä ja vaikka mitä eri ruokia tarjolla. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä paikalliset syövät. Itse söin vähän matokea (banaaninlehdissä höyrytettyä keittobanaania), riisiä, kalaa, papu-ja hernekastiketta. Ruoka oli maukasta. Se maksoi henkeä kohti 10 000 shillinkiä, eli n, 2,5e. 

Lounaan jälkeen käväisimme tervehtimässä Glorian ja Irenen äitiä. Hän oli juuri parhaillaan tekemässä jotain tilaustyötä, helmillä kirjailtua laukkua.

Tämän jälkeen Gloria opasti meidät työhuoneelleen. Hän, Irene ja kolmas nuori nainen nimeltä Vicky työskentelevät siellä. Tytöt olivat saaneet vuokrattua tilan saatuaan minulta viime kerralla mukavan summan rahaa palkaksi ahkerasti työstä.

Olen todella iloinen siitä, että tytöt käyttivät rahansa työtilan vuokraamiseen, eivätkä esim. turhuuksiin. Nämä nuoret naiset tulevat pärjäämään elämässään.

Kannoimme ompelukoneen ja kaikki muuta tavarat työhuoneeseen. Tytöt alkoivat innokkaasti avaamaan laatikoita ja olivat onnellisia uudesta koneestaan sekä kaikista niistä muista lahjoista, joita olin tuonut. Suuri osa niistä oli käytettyjä vaatteita, joita he voivat joko käyttää itse, myydä tai antaa pois. 

Uuden kalliin ompelukoneen takia työtila piti suojella entistä paremmin. Lähdimme Gulun keskustaan ostamaan jykevää lukkoa. Tämän hankinnan jälkeen olin ihan puhki ja minun oli ihan pakko lähteä hostelliin lepäämään.  

Pieni lepohetki ja suihku tekivät hyvää. Aurinko juuri laski noin klo 19 maissa. Ilma on jo vähän viileämpää ja olo helpompi. Syön parhaillani hostellin hummus-kasvislautasta ja kirjoittelen tätä. Ihanaa olla jälleen täällä!

Kangasostoksilla Kampalassa

Seuraavana päivänä lähdimme Kampalan keskustaan kangasostoksille. Suuntasimme askeleena samaan paikkaan, jossa olimme käyneet aikaisemminkin, joten etsimiseen ei kulunut aikaa, vaan pääsin heti valitsemaan sitä, mitä tarvisin.

Ostin kankaita kahdelta eri myyjältä. Ensimmäinen oli minulle uusi kauppias. Ostin häneltä monta kangasta ja hän oli todella tyytyväinen. Olin varmasti hänen paras asiakkaansa sinä päivänä. Tämän jälkeen etsimme vielä yhden tutun kauppiaan. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja kertoa hänelle Suomen kylmästä, pitkästä talvesta, mikä selittää kalpean, kuulaan ihoni. Tuolta rouvalta ostin kolme kangasta.

Tällä kertaa ostin kankaita sohvatyynynpäällisiin, essuihin ja patakintaisiin sekä yhteen mekkoon. Jämäpaloista tytöt voivat ommella pussukoita, kosmetiikkalaukkuja ja vaikka mitä muuta. Pieniä palloja voi käyttää aplikointiin ja patalappuihin. Ideoita on maailma väärällä ja lisää voi keksiä koko ajan lisää.

Valitsin tyynyliinoihin 100% puuvillaa, pehmeitä värejä ja suuria printtejä. Tyynyistä tulee 50x50 cm:n kokoisia. Essuihin valitsin puuvillasekoitekangasta. Niissä kankaissa on selkeät printit ja monet niistä ovat väriltään musta-valkoisia. Toivottavasti kankaat ovat hyvin käytössä. 100% puuvilla olisi ollut parempaa keittiöhommissa ja muutenkin ekologisempaa, mutta mielestäni kankaiden printit olivat vähän turhan eksoottisia. Nuo valitsemani ovat oletettavasti enemmän suomalaiseen makuun.

Ompelukoneostoksilla

Lähdin tänään ystäväni Ibran kanssa Kampalan keskustaan ompelukoneostoksille. Otimme boda bodan (moottoripyörätaksin) ja hurautimme sillä keskustaan. Boda bodalla matkustaminen on todella hauskaa, vaikka vaarallista tietenkin. Kampalan keskustassa liikenne on kovin ruuhkaista ihan aina.

Ugandalainen ystäväni Sharone oli aikaisemmin kertonut, mistä ompelukoneita kannattaa etsiä, joten ajoimme sinne. Joku sisäänheittäjä johdatti meidät ompelukoneliikkeeseen. Siellä olevat koneet olivat kaikki käytettyjä ja ilmeisesti kaikki tarkoitettu ammattilaiskäyttöön.  Ne olivat vahvoja, metallisia koneita ja useimmat myytiin ompelupöydän kanssa.

Löysin sieltä koneen, joka on sekä mekaaninen että sähköinen. Siinä oli hyvin hiljainen ääni ja se tekee aivan täydellistä suoraa ja siksakkia. Hinta pöydän kanssa oli vain 850 000 shillinkiä, mikä on n. 200e. Teimme kaupat ja kone sekä pöytä pakattiin meille kuljetusta varten. 

Paluumatkalle otimme kaksi boda bodaa. Meillä oli raskaat ja isot laatikot kuljetettavana, mutta matka taittui silti oikein hyvin ja turvallisesti. Hymyilin koko boda boda -matkan ajan keskustasta majapaikkaan. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ompelukoneesta. 

Ompelukone sekä uusi puhelin ovat täysiä yllätyksiä Glorialle ja Irenelle. Mahtaa tyttöjen ilmeet olla onnesta soikeat, kun näkevät, mitä saavat!

Terveisiä Ugandasta!

Olen ollut täällä nyt jo kohta viikon. Aluksi lomailin ystäväni kanssa Entebbessä ja Ssese-saarella, minkä jälkeen tulimme Kampalaan pesemään pyykkiä ja tekemään hankintoja Guluun vietäväksi. Sinne aiomme lähteä tämän viikon perjantaina. Koko ensi viikon aion ommella tyttöjen kanssa uusia tuotteita.

Kirjoitin viimeksi loppusyksyllä. Tässä välissä näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon. Fair.fi:n Sanna yritti myydä tyttöjen tekemiä shortseja ja housuja, mutta huonoin tuloksin. Asiakkaat olivat pitäneet mallista, mutta kangas oli koettu kovaksi ja vaikeahoitoiseksi. Tästä kokemuksesta oppineena päätimme ottaa Ugandan projektini pois Sannan Finnpartnership-hankkeesta. Uskon, että tämä oli järkevä päätös. Pystyn auttamaan ja tukemaan Ugandan tyttöjä toisia reittejä pitkin helpommin ja monipuolisemmin.

Olen pitänyt kuluneen talven aikana useita lähetyskertomuksia kirkossa. Yhtenä kertana kysyin, olisiko siellä paikalla henkilöitä, jotka haluaisivat tulla mukaan tähän toimintaan. Tilaisuuden jälkeen kolme innokasta naista ilmoittautui. Pidimme vuoden alussa ensimmäisen kokouksemme ja saimme paljon uusia ideoita. Yksi niistä oli Facebook-ryhmä, jonka nimi on: Empowering Young Women in North-Uganda. Ryhmä on suljettu, mutta sinne voi kuka tahansa asiasta kiinnostunut pyytää päästä jäseneksi. Parin ensimmäisen viikon aikana ryhmään ilmoittautui yli 40 jäsentä, joten selvästi kiinnostusta asialle on.

Pidin Uganda-illan kirkon kahvilatilassa tammikuun loppupuolella. Paikalle tuli vähän ihmisiä, mutta sitäkin innokkaampia! Näytin kuvia ja kerroin kokemuksiani. Paikalle oli saapunut Jolly-niminen ugandalainen nainen, joka tiesi kertoa, mikä tyttöjen ja naisten asema todellisuudessa on. Olimme kaikki sitä mieltä, että omalta osaltamme haluamme tehdä asialle jotain. Saimme hienoja ideoita, kerrassaan suuria. Paikalla ollut Sakari-pastori oli sitä mieltä, että seurakunta kaipaa tälläistä hanketta. Mahaani mylläsi ja jalkani tärisivät, kun tajusin, että yhdessä näiden ihmisten, seurakunnan ja ADRA:n kanssa isotkin asiat ovat mahdollisuuksia.

Lähetyskertomusten yhteydessä kerroin seurakuntalaisille, että haluaisin hankkia tytöille ompelukoneen, jolla voisi huolitellun sekä puhelimen, jonka avulla voin olla yhteydessä tyttöihin. Sain lahjoituksia sen verran paljon, että ompelukoneen hankkiminen on mahdollista. Suomessa vielä ollessani ostin tytöille hyvän älypuhelimen, joten asiat ovat nyt hyvin.

Tänään lähden ompelukoneostoksille. Jännittävää!