Paikallisen yhteyshenkilön kommentti

Oli melkoisen haastavaa saada yhteys Gloriaan ja Harrietiin Kalayan lokakuun 2017 kouluvierailun jälkeen. Siinä välissä on tarvittu useiden ihmisten apua. Yksi heistä oli Kalayan ompeluluokan opettaja ja toinen Gulussa asuva Ugandan helluntaseurakunnan tekninen yhteyshenkilö Mr Lakoch Bosco. Hän on ollut yhteydessä tyttöihin ja sähköpostin kautta minuun Suomeen.

Mr Lakoch Bosco on ollut koko ajan hyvin kiinnostunut ja kannustava työni suhteen. Hän halusi kommentoida blogitekstejäni. Lupasin postata sen tänne sivuilleni. Kiitos, LB!

------

Ms. Jaana Susan Lahtinen a finish teacher tourist based in Helsinki Finland traveled to Gulu Northern Uganda two times in July and October 2018 respectively, hosted by the members of the local churches in Gulu Town. Her visit was to tour and be able learn about the community living in Gulu Northern Uganda. She heard about the impact of the Lord Resistance Army led by Joseph Kony’s war that the community went through for a long time.

She had good ideas of working with the youth and innovatively started working with piloting a self-reliance sustaining community project in textile and design production made out the African wax materials of various make to suit the people living locally and internationally. These products are produce at a reasonable cost and expected to make profit to be able sustain the cost of production and others.

I commended her contribution to the youth in Gulu Northern Uganda in this era of recovery processes that shall make the youth create employments and increased household income, thus, contributing to the Government of Uganda revenue tax base.

Her contributions is among the multi-stakeholders contributing to the recovery processes of Northern Uganda in line with the SDG’s 2030, Uganda’s Vision 2040 and other partner’s development frameworks. Comments by Lakoch John Bosco – Technical Advisor, Pentecostal Churches of Uganda, Website: http://pcu.ug/nec.html

Mr Lakoch Bosco ja seurakunnan pastorirouva

Tyttöjen business hyvään alkuun

Kampalan keskustassa on iso tavaratalo, jossa on monia pieniä kangaskauppoja. Menen siellä ihan sekaisin. Ostin sieltä nytkin tämän reissuni aikana ison kasan ihania Wax Print - kankaita. Tyttöjen kanssa ompelimme niistä joitakin sohvatyynynpäällisiä kotiin vietäväksi. Samalla opetin tytöille tarkkuutta ja huolellisuutta. Tyynynpäällisistä tuli aivan ihania!

Jätin Glorialle ja Irenelle ison kasan ylijäämäkankaita, joista he voivat ommella tuotteita myyntiin paikallisille markkinoille. Ideoimme yhdessä, mitä ne tuotteet voisivat olla.

Yövyimme ystäväni kanssa Iron Donkey -nimisessä guesthousessa. Päivien aikana oli tullut paikan työntekijöiden kanssa puheeksi, mitä minä siellä paikallisten tyttöjen kanssa teen. Juuri ennen kuin olimme jättämässä guesthousen, halusi paikan johtaja puhua meidän kanssamme. Hän kertoi, että neljä kertaa vuodessa guesthousessa pidetään markkinat, jonne kaikki alueella asuvat muzungut (valkoiset) saavat kutsun. Markkinoilla alueen käsityöläiset voivat myydä omia tuotteitaan. Seuraavat markkinat olisivat ensi marraskuussa. Silloin muzungut ostavat joululahjoja omaisilleen. Minun tyttöni voisivat tulla sinne myös tuotteidensa kanssa. Tämähän oli hyvä uutinen!

Seuraavana päivänä soitin Glorialle ja kerroin hänelle tästä hienosta businessmahdollisuudesta. Hän ilahtui uutisestani. Ideoimme yhdessä, mitä kaikkea markkinoille voisi valmistaa: patalappuja, kangaskoreja, kangaskasseja, meikkilaukkuja, tyynynpäällisiä... Tuntien Glorian hän varmasti aloitti työskentelyn heti soittoni jälkeen.

Asiat ovat menossa näiden nuorten naisten kohdalla hyvään suuntaan. Olen siitä hyvin onnellinen.

Gloria, minä ja Irene esittelemässä uusia African Wax Print -kankaista tehtyjä sohvatyynynpäällisiä.

Ugandan tytöt ulkomaille ansaitsemaan parempia tuloja

Paikallinen ystäväni saatteli minut lentokentälle, jossa meillä oli jonkin aikaa odotella. Ystäväni huomio kiinnittyi kolmen hengen ryhmään, jossa kovasti selvitettiin jotain ongelmaa. Noin parikymppinen huovipäinen tyttö itki puhelimeen, nuori mies puhui paljon ja kovaan ääneen kädessään kasa papereita. Välillä hän puhui paikalla oleville kahdelle naiselle, välillä puhelimeen. Paikallinen ystäväni sai jonkin verran selvää puheesta. Kyse oli tytön lähdöstä arabimaihin töihin. Häneltä puuttui jotain, mitä siinä sitten selviteltiin.

Lentokentällä tajusin, että arabimaihin lähteviä tyttöjä ja nuoria naisia oli paljon. He olivat kaikki pukeutuneet hyvin peittäviin vaatteisiin. Heillä oli maahan asti ulottuva musta hame, ranteisiin saakka oleva tiukka musta paita, jonka päällä oli valkoinen T-paita jonkin rekrytointifirman teksteillä. Kaikilla heillä oli hiukset, kaulan ja niskan peittävä huivi/päähine. Vaikka Ugandassa on paljon muslimeja, on heidän pukeutumiskoodinsa melko salliva. Näin peittävään pukeutumistyyliin ei siellä törmää.

Se kone, jolla lentäisin Entebbestä Dubaihin, oli täynnä näitä nuoria naisia. Minun paikkani oli kahden tällaisen naisen välissä.

Toinen vierustovereistani oli innokas juttelemaan. Näytin hänelle valokuvia Ugandan projekteistani, hän taas kertoi minulle omasta lähitulevaisuudestaan.

Hän on kotoisin Itä-Ugandasta läheltä Kenian rajaa. Hän on uudestisyntynyt kristitty, eikä ole koskaan käyttänyt sellaisia vaatteita, jotka hänellä on nyt päällään, mutta hänen täytyy, koska hän on matkalla töihin Saudi-Arabiaan. Hän tulee toimimaan siellä jossakin perheessä kotiapulaisena. Työtunteja ei ole rajattu, vaan hänen pitää olla töissä koko ajan. Palkka on 900 000 Ugandan shillinkiä kuukaudessa (n. 200e), mikä on ugandalaisittain hyvä, mutta länsimaalaisesta perspektiivistä aivan surkea. Hänen oli pakko lähteä, koska Ugandassa ei ole töitä hänen kaltaiselleen nuorelle naiselle.

Hän tiesi kertoa, että lennolla olevat tytöt sijoittuvat eri arabimaihin. Sopimus on kaksivuotinen. Määränpäässä naisilta otetaan passit pois. Ne annetaan takaisin ennen paluumatkaa. Naisilta odotetaan kuuliaisuutta ja ahkeruutta. Ongelmatilanteissa heitä pyydetään menemään järjestäjäfirman toimistoon. Siellä päätetään, lähetetäänkö nainen takaisin kotimaahan. Jos niin käy, ei paluuta samaan maahan enää koskaan suoda. 

Tämä vierustoverini oli tietoinen niistä vaaroista, joita tämä reissu voisi tuoda mukanaan. Häntä jännitti lentäminen ja pelotti tulevaisuus. Hänellä oli lennolla lähellä useita tuttuja, joten hän ei ollut yksin. Toisaalta hän oli iloinen siitä, että oli saanut töitä.

Itse katsoin juuri pari päivää sitten videon Facebookissa, joka kertoi näistä arabimaihin lähteneistä nuorista naisista. Hirvittää, mitä kaikkea ne videolla olleet naiset olivat saaneet kokea: ylipitkiä työpäiviä, palovammoja, kidutusta, raiskauksia... Passit on otettu pois, kohtelu ja työmäärä on kuin orjilla. Nyt törmäsin kokonaiseen lentokoneelliseen naisia lähdössä töihin arabimaihin. Selkäpiirtäni karmii, mahaani vääntää, kurkussa on ikävä möykky ja itkettää. Olen syvästi pahoillani siitä, miten Afrikan tyttöjä kohdellaan. Miksi tällainen sallitaan? Miksei Uganda pidä huolta omista tytöistään, omista nuoristaan? Miksi se sallii oman maansa tytöt ja naiset orjiksi jonnekin muihin maihin? Voiko tälle tehdä mitään? Kuka voi? Välittääkö kukaan?

Olen jotenkin ihan sanaton tämän todellisuuden kanssa. Kun näkee videoita vääryyksistä, joia maailmassa  tapahtuu, kokee hetken surua niiden asioiden takia. Mutta kun törmää tähän todellisuuteen itse, ymmärtää, että asia on tosi ja sitä tapahtuu paljon, ja se järkyttää. 

Kuinka epäoikeudenmukainen maailma onkaan!

Opetus ei ole mennyt hukkaan

Viime heinäkuussa opetin tytöille tilkkutyötekniikkaa. Teimme kirjavista puuvillapalasista patalappuja. Tytöt myös tykkäsivät minun kangaslaukustani ja tekivät pika pikaa itselleen samanlaiset. 

Sain tänään kuulla, että he ovat kuluneiden kolmen kuukauden aikana tehneet useita patalappuja, kangaskasseja ja niiden lisäksi kukkaroita, jotka he sitten myivät markkinoilla. Ne olivat menneet hyvin kaupaksi. Näillä tuloilla he olivat maksaneet äidin sairaalakuluja, äiti kun oli joutunut moottoripyöräonnettomuuteen. 

Olen todella iloinen siitä, että nämä minun ihanat tyttöni ottavat vastaan opetusta ja käyttävät sen heti hyödyksi. Uskon, että he tulevat pärjäämään elämässään omalla työllään. 

Irene ja Gloria työntouhussa

Harriet

Harriet on yksi niistä kolmesta tytöstä, joille yritän saada luotua työtä. Hän asuu Luoteis-Ugandassa Zumbossa, monen tunnin matkan päässä täältä Gulusta. Viime heinäkuussa hän matkusti tänne Guluun ja teki yhdessä Glorian ja Irenen kanssa töitä.

Harriet soitti minulle heti kohta Ugandaan tuloni jälkeen. Hän oli hyvin mielissään tulostani ja kovasti odotti tapaamistamme. Juuri ennen matkaani Harriet ilmoitti, että minun pitäisi jutella hänen isänsä kanssa. Lupasin tehdä sen. 

Harrietin isään oli vaikeaa saada yhteyttä. Lopulta yhteyshenkilöni L. Bosco sai hänet puhelimella kiinni. Sain kuulla myöhemmin, että tytön isä ei pitänytkään tytön lähtemistä viikoksi Guluun hyvänä ajatuksena. Tyttö oli nimittäin mennyt juuri hiljattain naimisiin. Uusi aviomies ei halunnut hänen lähtevän.

Harriet soitti minulle ja itki tilannetta. Hänellä ei ole kotona yhtään mitään tekemistä. Hän halusi tulla toisten tyttöjen kanssa ompelemaan. Isä antoi kuulemma luvan ja aviomies myöskin. Koko juttu oli kuulemma L. Boscon keksimää. Ota tuosta nyt sitten selvää. Miehet!

Kirkon jälkeen minä, Gloria ja Irene istahdimme pöydän ääreen ja pohdimme tilannetta. Gloria ja Irene tiesivät kertoa, että Harriet oli mennyt isältään salaa naimisiin. Tälläistä voi kuulemma tapahtua, jos tytön kotona asiat eivät ole kunnossa. Harrietin äiti on kuollut ja isä pitää taloa yllä. Harrietin aviomies on nuori, Harrietkin on vasta 18. Glorian ja Irenen kanssa laskeskelimme, että jos Harriet ei pidä huolta ehkäisystä, voi hän ensi heinäkuussa olla jo ensimmäisen lapsensa äiti. Pienen lapsen kanssa matkustaminen Guluun ei enää onnistuisikaan. Yhteistyö näiden muiden tyttöjen ja minun kanssani voi helposti hankaloitua ja käydä mahdottomaksi.

Gloria ja Irene olivat sitä mieltä, että ugandalaiset miehet ovat niin mustasukkaisia, että he eivät siksi mielellään päästä naisiaan töihin pitkän matkan päähän. He antavat naisensa mieluummin istua köyhässä kodissa kuin tienata rahaa toisessa kaupungissa. Tämäkin voi olla syy siihen, että Harriet ei päässyt lähtemään.

Minun käteni ovat sidotut. Olisin maksanut matkat, ruoat ja ompelutoistä palkkaa, mutta miehet eivät antaneet Harrietin lähteä. En voi asialle yhtään mitään. Minä aion tehdä ompeluhommia sitten pelkästään Glorian ja Irenen kanssa.

Näissä kehitysmaissa tyttöjen ja naisten voimaantumiselle on monia haasteita ja esteitä. On valtavaa köyhyyttä, kuolemaa, perheiden hajoamisia ja hylkäämiskokemuksia ja mustasukkaisuutta. On haasteita perhesuunnittelussa, minkä johdosta lapsia syntyy perheeseen enemmän kuin perheen kantokyky sallii. Hauraassa asemassa olevat nuoret naiset eivät pääse riittävästi voimautumaan ja hankkimaan tuloja, kun jo siirtyvät aviomiehille tuottamaan jälkeläisiä. Köyhyyden kierre vaan jatkuu ja jatkuu. Pelkään juuri näin käyvän ihanan Harrietinkin kanssa.

Takaisin Guluun

Matkustin tänään seitsemän tuntia postibussin kyydissä Kampalasta Pohjois-Ugandaan Guluun. Matka oli pitkä, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä.

Asetuin asumaan Iron Donkey -nimiseen hostelliin kaupungin keskustaan. Asuin tässä samassa paikassa viime kesänäkin. Paikka on ihana, hyvin länsimainen. Täällä tuoksuu hyvälle ruoalle, tuoreille leivonnaisille ja kahville. Kun elää jonkun aikaa vieraan kulttuurin parissa, tuntuu kotoisalta, kun astuu tälläisen hostelliin, jossa sisustus, kalustus, tuoksut ja maut ovat tuttuja. 

Vietin viime kesänä täällä Gulussa reilun viikon ommellen kolmen tytön kanssa housuja ja shortseja. Halusin pilotoida sitä, millä tavalla suomalaiset asiakkaat ottaisivat vastaan afrikkalaisista kuoseista valmistetut vaatteet. 

Vaatteiden oli tarkoitus mennä myyntiin African Bazaar -tapahtumaan, jonka piti olla syyskuun lopussa. Valitettavasti tapahtuma peruuntui ilmeisesti liian vähäisten pöytätulojen takia. Sellainen tapahtuma pyritään kuulemma kuitenkin järjestämään ensi vuonna.

Nyt, kun sitä tapahtumaa ei järjestetty, jäivät housut myymättä. Tällä hetkellä mietin, mikä olisi se kanava ja ketkä ne asiakkaat, jotka voisivat olla kiinnostuneita tämäntyyppisistä tuotteista. Uskon, että oikea kohderyhmä on olemassa ja se oikea kanava myös. Tämä asia ei jätä minua rauhaan, vaikka selkeästi minulla onkin haasteita edessäni.

Halusin tulla tapaamaan täällä Gulussa tyttöjäni, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Suunnittelemme tulevaisuuden hankkeita ja ehkä vähän ompelemme jotain kivaa. Minulla on viikko aikaa touhuta näiden ihanien nuorten kanssa ennen kuin taas joudun lähtemään takaisin Suomeen.

Afrikkalaiset Wax Print -kankaat

Olen rakastunut pahemman kerran afrikkalaisiin Wax Print -kankaisiin. Niissä on jotain sellaista uutta ja jännittävää, mikä saa mielikuvitukseni liikkeelle. Olen ikäni touhunnut kankaiden parissa ja olen jollain tavalla kyllästynyt Suomen kangasvalikoimiin ja vaatekauppojen vaatteiden kuoseihin. Ne kaikki ovat vuodesta toiseen kovin samanlaisia. Afrikkalaiset Wax Print -kankaat tuovat raikasta vaihtelua pukeutumiseen ja sisustamiseen.

Olen kuluneen viikon aikana käynyt Kampalan kangastavaratalossa kolme kertaa. Joka kerta sieltä on tarttunut käteen 3 - 8 kangasta, joista jokaisessa on se 6 yeards eli 5,4 m. Ostamiani kankaita on toisinsanoen monta kiloa ja monta monituista metriä. Kaksi niistä menee äidilleni, kahdesta tulee mekko ystävilleni, yhdestä tulee pöytäliina tyttäreni syntymäpäiville ja joistakin sohvatyynynpäällisiä. Valitsemani kankaat ovat mielestäni hyvin monikäyttöisiä ja niistä saa vaikka mitä muutakin.

Minulla on täällä Afrikassa jäljellä enää yksi viikko. Sen jälkeen palaan takaisin Suomeen. Ilmastonvaihdos on mitä suurin. Ugandassa on ihana ikuinen kesä. Lämpötila vaihtelee 24 ja 34 välillä. Välillä on pilvistä ja sataa, välillä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Kun palaan kotiin, on edessä vuoden pimein ja kylmin kausi. On paljon mahdollista, että makaan alakuloisena sängyn pohjalla joitakin päiviä ennen kuin taas reipastun ja pääsen kulttuurishokista yli.

Afrikkalaiset kankaat iloisine kuvioineen ja väreineen tuovat minulle paljon iloa ja energiaa loppusyksyn ja alkutalven synkkiin päiviin ja pitkiin iltoihin.

Kanssasisko on löytynyt!

Kävin ennen matkaani kirjakaupassa etsimässä itselleni matkalukemista. Kirjakaupan myyjä suositteli minulle joitakin kirjoja, mutta ne eivät oikein napanneet. Kerroin matkustavan Afrikkaan, jolloin myyjä haki hyllystä Mia Kurkimäen kirjan: Naiset joita ajattelen öisin.

Aloitin kirjan lukemisen Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kirja imaisi minut mukaansa ihan heti. Se kertoo kirjailijasta itsestään, nelikymppisistä lapsettomasta sinkkunaisesta, joka on jäänyt työttömäksi ja miettii nyt, mitä tekisi elämällään. Hän miettii öiseen aikaan niitä naisia, jotka ovat jostain syystä tulleet tunnetuksi, ja lähtee selvittämään, mikä näissä naisissa on niin erinomaista.

Ensimmäiseksi Kankimäki kirjoittaa Karen Blixenistä, joka vietti 18 vuotta elämästään Keniassa viljellen siellä kahvia, opettaen lapsia ja pitäen klinikkaa.

Kankimäki lähtee Keniaan ymmärtääkseen Karen Blixeniä ja Afrikkaa paremmin. Siitä alkaa mielenkiintoinen matka Karen Blixenin henkilökuvan parempaan ymmärtämiseen, länsimaisen ja afrikkalaisen kulttuurin vertailuun sekä loppujen lopuksi matka itseen.

Mia Kankimäen ajatukset ovat hyvin lähellä omia pohdintojani Afrikasta ja Suomesta. Kankimäkeä mietityttää mustan Afrikan valtava köyhyys, toisaalta hirvittää valkoisten överirikkaus. Hän rakastuu Afrikan uskomattomaan luontoon ja safareihin ja samaan aikaan toteaa, että afrikkalaisilla itsellään ei useimmilla ole mahdollisuutta kokea sitä. Afrikka on täynnä vastakohtaisuuksia.

Karen Blixenin henkilökuvaan paremmin tutustuttuaan hän toteaa, että ”Karen, et ehkä olutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi.” (s. 147)

Myöhemmin Kankimäki kirjoittaa, että ”hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimäänsä itsensä uudelleen. Että hän vasta 46 -vuotiaana ryhtyi tekemään sitä, mistä me hänet tunnemme.” (s. 150)

Kankimäki antaa vielä lopuksi neuvoja:
”Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.” (s. 150)

Nämä Kankimäen sanat rohkaisevat minua omalla tielläni. Olen kahdesti eronnut avoliitosta. Ensimmäisestä liitosta minulla on ihana tytär. Hänen muutettuaan opiskelija-asuntoon ja itseni jäätyä yksin, mietin, mitä tällä elämälläni oikein tekisin. Minulla on vakituinen työ ja viihdyn työssäni ihan hyvin, mutta mitään uusia haasteita se ei tuo. Kaipasin jotain uutta elämääni.

Sitä jotain uutta toi elämääni päätös lähteä Afrikkaan. Se toive oli asunut minussa lapsuudesta asti. Tarvitsin vaan rohkeutta ottaa ja lähteä. Se päätös on vienyt minut moneen paikkaan, antanut minulle useita ihania ystäviä, roppakaupalla uusia kokemuksia, vienyt seikkailuihin, avartanut ajatteluani, tuonut luottamusta omaan itseen ja pärjäämiseen. Olen löytänyt myös afrikkalaiset kankaat ja ne haastavat minua kokeilemaan uusia juttuja. Koko tämän matkan aikana on siipeeni tarttunut neljä ihanaa nuorta, joille yritän luoda työmahdollisuuksia. Päätös lähteä Afrikkaan on johtanut minut suureen ja ihanaan seikkailuun, jossa olen onnellinen ja kotonani. Onneksi löysin rohkeutta ja lähdin.

Dubain kautta Ugandaan syyslomaksi

Heti kohta edellisen matkan jälkeen aloin tutkia netistä, löytyisikö sieltä edullisia lentoja Ugandaan jollekin tulevalle loma-ajalleni. Löytyihän sieltä, FlyDubain lennot Helsingistä Dubain kautta Entebbeen. Käväisin niillä sivuilla muutamana peräkkäisenä päivänä. Asia poltteli ja kiusasi mieltä. Niinpä sitten avasin sivut jälleen kerran ja muutama naputus! Lennot oli hankittu! Sinne menivät loputkin kesälomarahat! 30% niistä meni valtion nostamiseen jaloilleen (kiky-sopimus), loput menivät minun Afrikan matkailuuni ja projekteihini siellä.

Matkani osuu syyslomaan. Sain töistä viikon vapaata, joten olen reissussa kaksi viikkoa. Kerroin oppilailleni asiasta eilen eli viimeisenä koulupäivänä ennen syyslomaa. Tyttöjä vähän huolestutti se, että pojat riehuisivat koko viikon. Pojat kuitenkin vannoivat Allahin nimeen, etteivät riehu, vaan ovat kunnolla. Saas nähdä, miten kauan tuo lupaus on mielessä. Sijaisekseni tulee ihminen, joka on ollut luokassani useasti sijaisena. Hänellä on lehmän hermot, onneksi.

Lento lähti keskiyön maissa. Lentokentälle siirryin julkisilla bussilinja 560:lla Vuosaaresta Mellunmäen ja Kontulan kautta Malmille ja sieltä junalla Malmilta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Olin siinä Helsingin paikallisbussissa outo näky kirkkaan punaisessa trenskotissa ja afrikkalaisissa printtihousuissani. Yleisilme bussissa oli kaikkea muuta kuin iloinen ja värikäs.

Lentokentällä minua oli vastassa ja saattamassa ihana tyttäreni, joka opiskelee ja asuu jo omillaan. Hän olisi kovin mielellään halunnut tulla mukaani. Sovimme, että ensi kerralla hän tulee ja silloin teemme safarin jonnekin ihanaan kohteeseen, joita Ugandassa on useita.

Tällä kertaa lähden tapaamaan ystävääni Ibraa ja Gulun tyttöjä, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Tällä kertaa aikatauluni ei ole buukattu täyteen kaikenlaista, vaan voin liikkua ja tehdä asioita siten, miten kulloinkin tuntuu hyvältä.

Minun paikkani lentokoneessa olisi ollut kahden kookkaan miehen välissä. Toinen heistä oli selvästi krapulassa. Hän ja kaverinsa puhuivat kovaan ääneen viroksi. Kaverin paikka oli seuraavalla rivillä. Ehdotin, että vaihdamme paikkaa ja hän pääsee kaverinsa viereen. Tämä sopi hänelle. Itse pääsin ikkunapaikalle. Viereeni sain kaksi hyvin siistiä ja pienikokoista miestä. Paljon parempi näin!

Nämä virolaiset puhuivat kovaan ääneen ja tilasivat viinaa. Onneksi he saivat sitä vaan kerran tilattua. Jonkin ajan kuluttua hekin rauhoittuivat ja nukahtivat, kuten kaikki muutkin matkustajat. Aamulla heistä levisi ympäristöön aivan hirveä vanhan viinan haju. 

Anteeksi, että olen tällainen nirppanokka. Olen tehnyt töitä koulurakennuksessa, jossa on ollut joitakin vuosia sisäilmaongelma. Minulla on ollut aina hyvä hajuaisti, mutta vuodet kyseisessä rakennuksessa ovat herkistäneet hajuaistiani. Joskus jotkut pahat hajut saavat minut voimaan niin huonosti, että voisin oksentaa.

Lento Helsingistä Dubaihin laskeutui turvallisesti Dubaihin. Siellä minulla olisi edessä lähes 10 tunnin odotus. Mitä tekisin? En ole koskaan ollut Dubaissa ja minua kiinnosti päästä käymään kaupungilla. Kyselin kentän työntekijöiltä, mitä mahdollisuuksia minulla olisi. Periaatteessa minun olisi pitänyt kirjata itseni matkalaukkuineni ulos ja lähteä kaupunkikierrokselle. Kierroksen jälkeen minun pitäisi tehdä taas uudestaan lähtöselvitys kaikkien pakaasieni kanssa. Sitä rumbaa en jaksanut.  Business Loungen miesvirkailija kuitenkin aikansa harkittuaan ja kuultuaan, että olen Suomesta, antoi minulle luvan poistua kentältä ilman uloskirjautumista. Hän johdatti minut jonnekin portille, mitä kautta pääsin ulos takseille. 

Otin taksin, sovin hinnasta ja sitten lähdettiin! Kuljettaja oli Bangladeshista ja kertoi minulle elämästä Dubaissa. Hän kertoi myös siitä, kuinka hän lähettää palkastaan ison osan Bangladeshissa oleville veljelleen ja siskoilleen. Dubaissa ansaittu raha auttaa köyhässä maassa asuvia sukulaisia paljon.

Ajoimme halki Dubain business -keskuksen. Dubain korkeat lasiseinäiset talot ovat meille kaikille tuttu näky postikorteista ja lehdistä. Ne ovat business -rakennuksia, hotelleja, pankkeja ja asuinrakennuksista. Vaikuttavaa. Täällä liikkuu raha. Ison tien varressa on hienoja ja kalliita autoja myyviä liikkeitä. Tiet ovat leveitä, tasaisia ja monikaistaisia. Tienvierusistutukset ovat siistejä. 

Taksinkuljettaja käytti minua kahden kuuluisan rakennuksen juurella. Muitakin mielenkiintoisia kohteita olisi ollut, mutta koska hintaa alkoi kertyä, sanoin, että tämä riittää tällä kerralla. Voin käydä katsomassa ne muut kohteet toisella kertaa.

Olisin saanut laajemman kierroksen edullisempaan hintaan, jos olisin buukannut sen etukäteen. Mutta minua asia ei haitannut. Olen ylpeä itsestäni,että uskaltauduin lähtemään yksin pienelle kaupunkikierrokselle. Siinä ei ole ehkä mitään pelättävää, mutta kuitenkin siinä on. Tämä on kuitenkin minulle aivan vieras arabimaailmaa, jossa minä länsimaisen naisena erotun muista. 

Nyt parhaillani odottelen täällä Dubain lentokentällä seuraavaa lentoani, lento Dubaista Entebbeen. Vielä muutama tunti odotusta. Perillä olisin illalla klo 20.40. Jännittävää! Perillä minua odottaa paikallinen ystäväni ja tuttu taksikuski.