Vihdoinkin oma koti täällä Afrikassa

Tulin tänne Ugandaan tekemään työtä hauraassa asemassa olevien tyttöjen ja naisten parissa ja vasta monen viikon jälkeen pääsin aloittamaan työtäni oikein kunnolla. 

Monta viikkoa meni siinä, että sain ADRA:n kanssa kirjoitettua sopimuksen ja itselleni kuvallisen henkilökortin. Kaiken säädön jälkeen pääsin matkustamaan tänne pohjoiseen Guluun. Täälläkin meni monta päivää asunnon etsimiseen. Asuin guest housessa yhteensä 11 päivää. 

Lopulta löysin kaksi hyvää vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli aivan uusi kohde kaupungin ulkopuolella. Ihastuin alueen rauhaan ja luonnon läheisyyteen sekä asunnon puhtaisiin, vastamaalattuihin seiniin. Ugandalaiset ystäväni kuitenkin ottivat monesti esille turvallisuusnökökulman. Heidän mielestään minun ei pitäisi muuttaa aivan uuteen kohteeseen, jossa ei ole vielä muita asukkaita, ei muuria, ei porttia eikä vartiontia. Alueen asukkaat voivat kuvitella, että olen rikas ja tulla yöllä varastamaan jonkun teräaseen kanssa pelotellen. Niinpä hylkäsin tuon ihanan kohteen.

Toinen hyvä vaihtoehto oli kohde, jonka olisin jo aiemmin ottanut, mutta joka oli ehtinyt mennä. Uudelle vuokralaiselle oli kuitenkin tullut este ja sen kuultuaan vuokraisäntä soitti heti minulle. Olin edelleen kiinnostunut. Asunnossa on makuuhuone, olohuone, keittiökomero terassin yhteydessä sekä kylpyhuone. Asunto oli kamalassa kunnossa, mutta vuokraisäntä lupasi maalata sen kunnolla. Asunto oli osa kiinteistöä, jossa on neljä pienempää asuntoa, vuokraisännän asunto sekä vartijan pieni huone. Kiinteistöä ympäröi korkea muuri ja pihalle tullaan portin kautta. Täällä asukkaat ovat turvassa.

Tilasin puusepältä puisen ihanan sängyn. 

Sain vuokrattua asunnon itselleni. Luojalle kiitos! Aloin olla jo väsähtänyt asumaan muualla kuin omassa kodissa. Kaipasin ruoanlaittoa ja tavallisia kotitöitä sekä omaa rauhaa.

Vuokraisäntä maalasi asunnon yhdessä vartijan kanssa. He tekivät hyvää ja perusteellista työtä katosta lähtien. Asunnosta tuli todella valoisa ja kaunis.Täällä on hyvä asua.

Nyt, kun minulla on koti, voin keskittyä työhön tyttöjen ja naisten parissa. Odotan mielenkiinnolla, mitä kaikkea tämä puolivuotinen tuokaan tullessaan!

Viikonloppureissu Länsi-Ugandaan

Heti ensimmäisenä viikonloppuna Ugandaan tuloni jälkeen minulla oli mahdollisuus päästä käymään Länsi-Ugandassa Mbararassa hyvin pienessä kylässä. Kylä on erään helsinkiläisen, ugandalaissyntyisen ystäväni nimikkokylä, jossa hänen veljensä perheineen pitää karjaa. Kylässä asuu myös useita yksinhuoltajanaisia lapsineen. Varoja elämiseen ja lasten koulumaksuihin he saavat karjan myymisestä ja tältä yksityishenkilöltä Suomesta. 

Alue on hyvin kaukana Kampalasta. Sinne ajaa 5-6 tuntia, pysähdysten kanssa matkaan menee vielä kauemmin. Me pysähdyimme kahvilla, ruokaostoksilla ja vettä täyttämässä, joten matkamme kesti todella kauan.

Veimme sinne mukanamme aivan kaiken, ruoan, kaiken käyttöveden ja omat henkilökohtaiset tavarat. Aluksi ihmettelin kovasti, miksi sinne piti viedä vettä, mutta syy siihen selvisi myöhemmin.

Mbarara on melko kuivaa aluetta. Kasvillisuudeltaan se on metsäsavannia. Alue soveltuu parhaiten karjankasvatukseen. Ystäväni kylässäkin on lehmiä ja niistä pidetään siellä hyvää huolta. Ne antavat maitoa ja lihaa. Niitä myymällä saa rahaa lasten koulumaksuihin.

Minun tuloni kylään herätti kylän lapsissa ujostusta. Kesti aikaa, ennen kuin he rohkaistuivat ja tulivat tapaamaan minua. Kun kaikki olivat tulleet paikalle, pidin heille pienen oppitunnin Suomesta ja Suomen lasten elämästä. Esther, matkakumppanini, kampalalainen erityisopettaja, käänsi juttuni paikalliselle kielelle. Lapset olivat hyvin kärsivällisiä ja jaksoivat istua ja kuunnella nätisti ja kärsivällisesti.

Sheila, minä, Sheilan kollega ja Esther

Heti lasten vierailun jälkeen kylään saapui kaksi paikallista vaikuttajanaista, Sheila ja tämän kollega. Jaoimme ajatuksia siitä, miten hauraassa asemassa olevia naisia olisi hyvä auttaa. Sain vahvistusta siitä, että olen oikealla tiellä opettaessani heille taitoja sekä terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita. Sheila näytti minulle kuvia alueellisista terveystapahtumista, joissa ihmisiltä mitattiin mm. verenpaine ja tehtiin tarpeelllisia verikokeita, mm. HIV-testejä. Olin otettu, että nämä kaksi upeeta naista tulivat käymään kylässä ja jakoivat kanssani kallisarvoista aikaansa.

Mukanamme tullut mies, Bashir, valmisti ruokaa koko pienelle kylälle. Tarjolla oli perunoita, matookea (höyrytettyä keittobanaania), riisä, kanaa kastikeessa, paistettua nauanlihaa, tomaattikastiketta ja kysennettyä vihanneksia. Jälkiruoaksi oli kauden trooppisia hedelmiä, ananasta, papayaa ja vesimeloonia. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla vatsamme täyteen.

Oli aika käydä levolle ja kerätä voimia seuraavaa päivää varten. Aamulla aikaisin minun oli määrä mennä katsomaan karjaa ja lypsämistä.

Tilan Afrikkalaisia lehmiä lampaiden kanssa

Laitoin herätyksen kello seitsemäksi. Minun läsnäoloani odotettu. Minulle etsittiin kumisaappaat, jotka todellakin olivat tarpeen, minkä pian huomasin.

Lähdimme katsastamaan kylän lehmät, joita oli kahdenrotuisia, Afrikkalaisia sekä Friisiläisiä. Afrikkalaisilla on valtavat sarvet. Niihin olin törmännyt jo joskus aikaisemmin Kampalassa keskellä vilkasta liikennettä ja elämänmenoa.

Täällä maaseudulla nämä lehmät saavat elää koko elämänsä puhtaassa luonnossa kaukana kaupungin melua, saasteita ja vaaroja. Miten onnellisia ne varmasti ovatkaan verratuna meidän omiin suomalaisiin lehmiin, jotka viettävät suuren osan vuodesta ahtaissa sisätiloissa.

Menin isännän kanssa lehmien luokse. Ne tuijottivat minua ja kun lähestyin niitä, ne säikähtelivät ja perääntyivät. Yritin jutella niille hiljaa (suomeksi), jotta nitä ei pelottaisi. Yksi vaalempi kamelin värinen lehmä rohkaistyi vähän enemmän ja tuli minua nuuskimaan. Ehkä se koki kanssani jotain samankaltaisuutta, mehän kummatkin erotuimme joukosta vaalean värimme johdosta.

Karjankatselmusreissulla poikkesimme yksinhuoltajanaisten kodeissa. Ne olivat perinteisiä savimajoja. Pihapiiri oli erittäin siisti ja kaunis. Pääsin käymään yhdessä savimajassa sisällä. Minulle tarjottiin siellä tuoretta maitoa perinteisestä kalebassista. Vierailun jälkeen tietenkin poseerattiin ja otettiin kuvia.

Retken lopuksi lähdimme yhdessä lasten kanssa hakemaan vettä peseytymistä ja ruoanlaittoa varten. Alas laaksoon oli kaivettu syvä kuoppa, jonne sadevesi laskeutui. Näky oli aivan karmaiseva. Vesi oli harmaata, täysin kelvotonta peseytymiseen tai saatikka ruoanlaittoa varten. Minulle kerrottiin, että joskus on vielä kuivempaa, jolloin vesi laskee vieläkin alemmaksi.

Erittäin huono asia on myös se, että karja menee välillä kuopan reunalle juomaan ja saattaa tehdä tarpeitaan veteen. Vesi on siis senkin takia saastunutta.

Asialle on tehtävä jotain. Aluelle on saatava porakaivo. Ihmiset eivät todellakaan voi jatkaa elämäänsä näin. Aion viedä asian eteenpäin ja yrittää etsiä rahoittajaa.

Tässä perheessä, jossa olen vieraana, on perheen pojalla kontakteja, joiden kautta voisi saada arviota siitä, mitä porakaivon tekeminen tuonne maaseudulle maksaisi. Siitä se sitten lähtee. Yritän tehdä parhaani, että kylän asukkaat saisivat puhdasta vettä mahdollisimman pian.

Palasimme takaisin talolle, jonne alueen naiset riensivät vielä tapaamaan minua. Kerroin, että minun ompelijani Gulussa voisivat ommella heille mekkoja johonkin sopivaan hintaan. Kaikki kylän kahdeksan naista jalusivat uuden mekon. Kaivoin esille mittanauhani, kyselin lempivärejä ja tein mittauksia. Hauskaa. Nyt minulla oli hyvä syy tulla käymään tässä kylässä vielä uudestaan.

Naisten joukosta löytyi kolme naista, jotka ovat taitavia käsistään ja osaavat tehdä taidokkaista kalebassien kansia. Pyysin heitä tekemään minulle korvakoruja. Lupasin hankkia materiaaleja ja toimittaa ne jotenkin perille. Hmmm. Ei ihan helposti toteutettu juttu, mutta yritetätään.

Tämä, mitä keskemme tapahtui, on juuri sitä voimaannuttamista parhaimmillaan. Omplelijani Gulussa saivat kahdeksan mekkotilausta. Kolme tämän kylän naista sai tilauksen valmistaa 50 paria korvakoruja myytäväksi Suomessa. Hienoa!

Ennen kuin jatkoimme matkaa, Bashir oli valmistanut lounaan, joka tarjottiin ulkona ison puun varjossa. Tänään ruokalistalla oli kanapilauta ja jälkiruoaksi tuoreita hedelmiä. Ruoka maistui kaikille.

Bashir ja minä

Oli aika jatkaa matkaa. Poikkesimme Home of Hope -toimistolla muutaman kilometrin päässä kylästä. Sen jälkeen alkoi pitkä pitkä matka takaisin Entebbeen ja Kampalaan. Pääsin takaisin kotiin, tämänhektiseen majapaikkaani, vasta illlalla myöhään pimeän tultua.

Minulla oli ollut todella mielenkiintoinen ja monia ajatuksia herättävä viikonloppureissu kaukaiseen länsiafrikkalaiseen kylään.

Ugandaan pidemmäksi aikaa

Olen tehnyt Ugandaan 2,5-5 viikkoa kestäviä reissuja ja aina aika tuntui loppuvan kesken. Nyt minulle aukesi mahdollisuus lähteä reissuun, tai pikemminkin muuttaa Ugandaan seitsemäksi kuukaudeksi. Olen nimittäin ollut Helsingin kaupungilla töissä opettajana yli 20 vuotta ja saan siksi jäädä vuorotteluvapaalle. 

Vuorotteluvapaalle jääminen ja Afrikkaan muuttaminen ei ollut ihan helppoa. Piti itse etsiä työlleen sijainen ja tämän piti täyttää tietyt ehdot esim. ikään liittyen. Ensin löysin yhden, mutta hänen osallaan ihan kaikki annetut vaatimukset eivät täyttyneet, joten piti etsiä toinen. Ommeksi sellainen henkilö löytyi.

Kaikissa papereissa meni myös aikaa. Oli sovittava tapaamisia ja saatava allekirjoituksia työnantajalta ja sijaiselta. Oli otettava yhteyttä TE-toimistoon ja Opettajien Työttömyyskassaan ja toimitettava papereita sinne.

Kun lähtee pitkälle matkalle, varsinkinkin Afrikaan, on oltava voimassa kaiken kattava vakuutus. Se on kallis, mutta ehdottomasti hyödyllinen. Koskaan ei voi tietää, mitä matkalla sattuu.

Tein myös Ulkoministeröön matkustusselvityksen kaiken varalta sekä Maistraattiin muuttoilmoituksen.

Matkalaukkuja sain ottaa mukaan 2 x 23 kg. Yksi täyttyi toisten ihmisten antamista lahjoituksista sukulaisilleen, toinen omista tavaroistani. Onneksi Ugandasta saa kaikkea, mitä ihminen voi tarvita. Kaikkea ei tarvitse kotimaasta kantaaa. Aika vähällä pärjää.

Kaikkein ehkä vaikeinta oli jättää oma mukava ja turvallinen elämä, hyvä koti, koira ja sukulaiset sekä Suomen kesä. Yhtäkkiä kaikki oli niin rakasta! Mutta onneksi sinne saa taas palata jonkun kuukauden päästä.

Ugandassa minua odottavat ystävät ja projektit. Projekti Gulussa tyttöjen parissa jatkuu. Uutena siellä ajattelin koota tyttöjä ja nuoria naisia kokoon ja opettaa heille terveyskasvatusta. Tämän lisäksi alan tehdä vapaaehtoistyötä ADRA Ugandan kanssa. Pääsen käymään uusilla alueilla ja osallistumaan siellä tehtävään työhön. Hienoa on se, että saan nähdä, miten iso organisaatio toimii ja vaikuttaa kestävällä tavalla yhteisöjen parissa. Myös oma turvallisuuteni kasvaa, kun saan käyttööni ADRA:n asun sekä henkilökortin.

Tästä tulee jännittävä puolivuotinen!