Vierailijana kirkossa

Tänään osallistuin kirkonmenoihin siinä samassa kylässä, jossa olen pitänyt ompelupajaani. Gloria pyysi minut sinne ja tahdoin kunnioittaa hänen toivettaan.

Paikalla oli todella vähän väkeä, vain muutama aikuinen ja lapsia. Kirkonmenot olivat kuitenkin aivan samat kuin jos paikalla olisi ollut monta sataa ihmistä. Oli aika rukoukselle, lauluille, todistuksilla ja saarnalle. Saarna oli hyvä, mutta tosi pitkä. Suomalaisiin saarnoihin verrattuna se oli ainakin kaksi ellei kolme kertaa niin pitkä, kuin mitä meidän saarnat ovat. Minulla on tottumista näihin pitkiin puheisiin.

Glorian ja Irenen äiti kertoi kahteen otteeseen elämästään, siitä, miten oli selvinnyt sodan aikana ampumiskohtauksesta ja palavasta autosta sekä siitä, mistä hän sai apua silloin, kun ensimmäisen lapsen syntymän aika oli. Tälläisten tarinoiden kuuleminen todella auttaa ymmärtämään, millaista elämä sodan aikana ja köyhänä on. Ihminen on sama kaikkialla huolimatta siitä, onko hän rikas vai köyhä, elääkö sodan keskellä vai rauhan ympäröimänä. Ihminen tarpeineen ja tunteineen on sama.

Minäkin pidin pienen puheen. Kerroin, millaisesta Suomessa on ja siitä, mikä minut toi Guluun. Myös herra Bosco halusi sanoa sanansa. Hän kiitteli minua omassa puheessaan ja sanoi olevansa erittäin tyytyväinen siihen, mitä olen tyttöjen kanssa viikon ajan tehnyt. Sanat lämmittivät minua syvästi.

Gloria saatteli minut hostellille. Matkalla keskustelimme mm. ugandalaisten uskosta taikauskoon. He kutsuvat sitä sanalla angerwish. Taikausko elää vahvana jopa kristittyjen joukossa. Jotkut pastorit hyödyntävät sitä ja pyytävät rahaa palveluksistaan. Kyllähän meilläkin Suomessa on taikauskoa, mutta täällä se tuntuu elävän vahvana.