Paluu arkeen

Lensin takaisin Suomeen viime perjantai-iltana. Koko lauantain pysyttelin sisällä pesten pyykkiä ja kirjoitellen blogia. Halusin itselleni aikaa "laskeutua" arkeen ja Suomeen ylipäätään. 

Sunnuntai-iltana päätin kuitenkin lähteä käymään iltamessussa. Ajattelin siellä olevan lempeän ilmapiirin, joka ei rikkoisi Afrikan luomaa stressitöntä tilaa omassa päässäni.

Kirkossa oli hyvin paljon ihmisiä. Oli jokin erityinen messu, joka myös kuvattiin. Kaikki kirkossa oli mietitty tarkkaan, ihmisten sijainti, valaistus, koristus, kuoro, bändi, esilaulajat. Aivan täydellistä. Kuoro lauloi hyvin puhtaasti ja kauniisti, soittajat soittivat taitavasti. Kuulosti ihanalta.

Jossain kohtaa nuorehko nainen puhui pienen puheen aiheenaan kiitosrukous. Hän kertoi ottaneensa tavoitteekseen kiittää Jumalaa joka päivä jostakin. Keskiviikkoon tullessaan hän ei enää keksinytkään mitään kiitoksen aiheita! Siinä kohdassa hän viipyili selitellen sitä, miten vaikeaa on joskus löytää kiitoksen aiheita. Lopulta hän oli kokenut viikolla tilanteen liikenteessä, jossa onnettomuus oli ollut lähellä. Silloin hän oli tajunnut, että voimme kiittää myös asioista, joita meille ei ole sattunut tai jota meillä ei ole.

Minua se puhe jotenkin ihmetytti. Olin juuri tullut Afrikasta ja miettinyt siellä afrikkalaisten ystävieni kanssa päämme puhki, miten voittaa köyhyys. Mistä saada rahat lasten koulumaksuihin? Mistä saada rahaa ruokaan? Mistä saada parempi työ, jolla saisi maksettua kaiken tarvittavan?

Olin kuullut ihmisistä, joilla on jokin sairaus, esim. diabetes, mutta he eivät syö lääkkeitä, koska rahaa lääkkeisiin ei ole.

Olin nähnyt tavallisten ihmisten kanniskelevan vettä kanistereilla koteihinsa ja hoitavan niillä kaiken sen, mitä vedellä tehdään: ruoanlaiton, suihkun, pyykinpesun ja käsienpesun. Sisäjohtovettä ei useimmissa kodeissa ole.

Olin käynyt tarpeillani ulkovessassa ja istunut siellä reiän päällä kyykyllään, koska se oli se yleisin tapa monessa korttelissa. Sisävessoja ei useimmissa kodissa ole.

Olin kulkenut afrikkalaisten ystävieni kanssa pimeän tultua pilkkopimeillä kaduilla, koska katulamppuja ei ole.

Olin päivitellyt kaduilla olevia roskia ja yrittänyt vältellä niitä. Kaupunki ei tule tyhjentämään roskalaatikoita. Roskalaatikoita ei edes ole.

Olin kuullut mielenosoituksista, joissa ugandalaiset henkensä uhalla vastustavat nykyistä hallintoa ja yrittävät saada muutosta aikaan. Opposition ääniä ei haluta olevan.

Kaikkien näiden vaikeuksien keskellä he pyhänä menevät kirkkoon, laulavat, tanssivat ja kiittävät Jumalaa ja uskovat siihen, että Jumala on heidän kanssaan, heitä siunaa ja antaa heille paremman huomisen. 

Meille suomalaisille tekisi ihan joka ikiselle hyvää lähteä käymään Afrikassa katsomassa, millaista elämä siellä on, ja miten elämään siellä suhtaudutaan. Ehkä me sen jälkeen keksisimme paremmin aiheita, mistä kaikesta olla kiitollisia.