Naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä

Toinen iltapäivän kohteista oli naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä. Eräs paikallinen naisjohtaja johdatti meidät sinne.

Kokoonnuimme tuuhealehtisen kookkaan mangopuun alle. Nuoria naisia ilmestyi paikalle parisenkymmentä. Heillä oli suuret odotukset sille, mitä minä toisin tullessani. 

Kerroin aluksi kuka olen ja mistä tulen ja mitä Ugandassa olen tähän mennessä tehnyt. Sen jälkeen kyselin heiltä, mitä he tekevät ja mitä he haluaisivat tehdä. Kaksi viljeli ja myi tomaatteja, kolme kalasti ja loput olivat kotirouvia. Muutama oli yksinhuoltaja. He halusivat opetella käyttämään ompelukonetta ja hankkia sillä elantonsa. Osa halusi oppia kampaajan ammatin.

Minä yritin selittää heille, että mikään ei tule itsestään, ei ompelukone eikä mikään muukaan. Kaikkea varten pitää säästää. Se tieto masensi heitä. Heillä on säästöryhmä, mutta säästöt ovat niin pieniä, ettei niillä voi saada mitään hankittua. 

Lupasin puhua heidän tilanteestaan ystävilleni ja seurakuntalaisille kirkossa sekä jatkaa keskustelua Oryemin sekä paikallisen naisjohtajan kanssa. Ehkä asiat menevät eteenpäin, mutta kaikki vie aikansa. Mitään varmaa en pystynyt lupaamaan.

Kokous jätti minut ja kaverini kovin hiljaisiksi. Odotukset ovat suuret, ja kun niihin ei vastata, on pettymys kova.

Näen kuitenkin tilanteessa toivoa. On vapaaehtoisia, jotka haluavat tulla ja auttaa. Tälläisen kylään voisi tuoda vapaaehtoisia, jotka toisivat mekaanisen ompelukoneen tullessaan ja opettaisivat sen käyttöä näille innokkaille naisille. Työ pitäisi olla joku todella helppo, esim. tyynynpäällinen ugandalaisilla mitoilla tai kangaskassi. Erilaiset aktiviteetit ja yhdessä toimiminen suomalaisryhmän kanssa voisi tuoda näille nuorille naisille toivoa, lisätä aktiivisuutta ja vähentää sitä näköalattomuutta, joka heitä niin pahasti vaivaa. 

Tutustuminen ompeluverstaaseen Kitgumissa

Paikallinen vaikuttaja, Oryem Kissinger, halusi meidän vierailevan kahdessa kohteessa Kitgumissa. Toinen oli yhden miehen pitämä ompeluverstas ja toinen kylä, jossa tulisi olemaan naisilla kokous sinä iltapäivänä.

Poikkesimme ensin siinä ompeluverstaassa. Sitä pitää mies, joka on erityisen huolissaan paikallisten naisten tilanteesta. Kitgumissa on 60-70% tytöistä ja nuorista naisista erityisen heikossa asemassa vailla koulutusta, työtä ja tulevaisuudennäkymiä. Monet päätyvät suhteisiin ja tulevat siinä hylätyksi jääden yksinhuoltajiksi. Tämä mies antaa mahdollisuuden näille nuorille naisille tulla opettelemaan pukuompelua ja sillä tavalla päästä kiinni toimeentuloon.

Tyttöjä on paljon ja he ompelevat kolmessa vuorossa. Ensimmäiset lähtevät puolen päivän aikaan, jolloin seuraavat aloittavat. Nämä lopettavat iltapäivällä kolmen aikoihin, jonka jälkeen tulee vielä yksi ryhmä.

Tytöt opettelevat aluksi perusasioita ja kaavapiirustusta, jonka jälkeen he valmistavat tilauksesta vaatteita asiakkaille. Suurimmat tilaukset tulevat kouluista, jonne ommellaan oppilaille univormut.

Suurimmat haasteet ovat miehen mukaan se, että on pulaa tilasta, ompelukoneita on liian vähän ja harjoittelukankaita vaikeasti saatavilla.

Minun oli tuossa paikassa jotenkin todella vaikea vain olla ja kuunnella. Olisi ollut helpompi luvata jotain apua, mutta sitä en noin vaan pysty tekemään. Me Suomessa asumme yltäkylläisyyden keskellä. Tälläistä köyhyyttä on vaikea kohdata.

Automatka Kitgumiin

Tänään teimme päiväreissun Kitgumiin, Gulusta n. 84 km koilliseen. Etelä-Sudan ei ole sieltä enää kovinkaan kaukana, vain muutaman kymmenen kilometrin päässä.

Luonto alkoi Gulusta lähdettyä muuttua yhä enemmän savannin luonnoksi. Maisema oli avaraa, puut ja pensaat matalia. Avarat maisemat muistuttivat minua Lapin luonnosta.

Erään ugandalaisten ystäväni kautta olin saanut luotua kontaktin Kitgumissa asuvaan ja vaikuttavaan mieheen, Oryem Kissingeriin. Hän oli se, joka tällä kertaa kirjoitti minulle kutsukirjeen Ugandan viisumia varten. Halusin tutustua häneen ja hänen kauttaan työhön tyttöjen ja naisten hyväksi Kitgumissa.

Tie Gulusta Kitgumiin oli erittäin hyvä ja suora. Ainoat rasitteet matkan varrella olivat töyssyt. Aina kun tien varressa oli kylä pyöreine majoineen, oli tiellä töyssyjä. Pikkukyliä majoineen oli lähes koko ajan, joten töyssyjäkin oli koko ajan. Matkan olisi hyvinkin voinut tehdä tunnissa, mutta töyssyjen takia siihen meni lähes kaksi tuntia.

Minulle selvisi matkan varrella, mitä kiinalaiset olivat tulleet Pohjois-Ugandaan tekemään: tien varrella oli kyltti, joka johdatti kaivokselle. Todennäköisesti kiinalaiset olivat lainanneet Ugandalle rahaa ja lainaa vastaan he olivat saaneet rakentaa tien, avata kaivoksen ja louhia malmeja. Paikalliset tekevät kaivoksissa töitä ilman työaikaa ja saavat hyvin pienen palkan, joka ei riitä mihinkään. Ugandan rikkaudet siis siirtyvät Kiinan teollisuudelle ja syntyvät tuotteet meidän kaikkien ostettavaksi. Jokainen voi tykönään miettiä, toimitaanko tässä oikein vai väärin. Voi miettiä sitä, mitä varten Uganda rahaa lainaa, mihin se käytetään sekä sitä, kuka koko hommassa hyötyy ja kuka häviää. Paikalliset eivät ainakaan, vaan tekevät orjuudenkaltaisissa olosuhteissa töitä.

Matkan varrella oli pieni järvi, jonka rannalla kävimme kävelyllä. Acholi-heimon ihmiset ovat hyvin mustia. Olin aika kummallinen näky kalpeudessani kävellessäni siellä rannalla naisten ja lasten pestessä järvessä pyykkejään siinä ihan lähellä. Jännitystä vähän purki se, että osasin tervehtiä heitä omalla kielellään: ”Afoijo mate!”

Ihmettelin tien vieressä olevia mustia palaneita kohtia. Ne olivat maastopalon jälkiä. Ajoimme muutaman maastopalon ohikin. Ihmiset ilmeisesti kaskeavat täällä, jotta sateiden tultua ruoho kasvaisi erityisen hyvin ja karja saisi hyvää ruohoa syödäkseen.

Matka jatkui ja jonkin ajan päästä saavuimme Kitgumiin, jossa lämpöä oli ainakin 35˚C. Uudet, koskettavat kohtaamiset odottivat.

Matka Kampalasta Guluun

Meillä oli niin paljon tavaraa, ompelukone pöytineen, iso kasa kankaita, säkillinen käytettyjä vaatteita yms. sekä omat tavaramme, että päädyimme vuokraamaan auton. Matkanteko noin ison tavaramäärän kanssa bussissa olisi ollut todella hankalaa. 

Pakkasimme tavarat autoon aamulla aikaisin ja lähdimme ajamaan pohjoista kohti. Pelkästään n. 6 km:n matkaan Kampalassa kului yksi tunti. Tämän jälkeen tie olikin jo vähäliikenteisempi, joten matkanteko alkoi edistyä. 

Heti kohta Kampalan jälkeen tie oli aivan uusi, suora ja tasainen. Se on kuulemma kiinalaisten rakentama. Mietin, mitä varten kiinalaiset sen tien ovat rakentaneet. Kaverini kertoi, että ensin he rakentavat tien ja jonkin ajan kuluttua tulee jotain muuta. Maassa on kuulemma paljon malmeja, joten mahdollisesti lähitulevaisuudessa Gulun suunnalla aukaistaan joku kaivos tms. 

Ajoimme rivakkaa vauhtia. Välillä tiellä ei ollut ketään muuta ja näkyvyys oli hyvä kauas eteenpäin. Autoilijan unelma.

Matkan varrella on yksi iso huoltoasema (muistaakseni Kigumbassa), jossa kaikki bussit pysähtyvät. Pysähdyimme siellä. Kun olimme astumassa takaisin autoon, meidän luokse tuli isä neljän pienen lapsen kanssa. Hän kantoi pienintä lastaan, joka nukkui, sekä isoa säkkiä. Hän pyysi kyytiä kotipaikkakunnalleen jonkun kilometrin päähän. Meille se sopi. Ahdoimme kaikki tavarat auton perään, isä lapsineen mahtui takapenkille ja me kaksi etupenkeille. Minulla oli pieniä banaaneja ja keksejä, jotka jaoin uusien kanssamatkustajiemme kanssa. Tuntui hyvältä auttaa tätä isää lastensa kanssa. Mietin, miten ihmeessä hän olisi muuten selvinnyt matkasta, vaikutti nimittäin kovin köyhältä. Perille päästyämme hän kiitteli meitä vuolaasti kutsuen minua madameksi ja kaveriani sir:ksi.

Saavuimme Guluun lounasaikaan. Gulussa meitä otti vastaan kuuma, polttava aurinko. Varjossa lämpöä oli varmasti n. 35˚C. Pitkä matka ja kuuma ilma veivät minusta mehut. Mutta vielä ei ollut aika levätä.

Otimme ihanasta, kotoisesta hostellista nimeltä Iron Donkey, huoneen viikoksi. Sitten jäimme odottelemaan Gloria-ystäväämme hostellin kahvioon. Hän tuli ihan pian. Oli ihana nähdä monen kuukauden jälkeen!

Kävimme lounaalla hyvässä paikallisessa ravintolassa. Siellä oli seisova pöytä ja vaikka mitä eri ruokia tarjolla. Oli mielenkiintoista nähdä, mitä paikalliset syövät. Itse söin vähän matokea (banaaninlehdissä höyrytettyä keittobanaania), riisiä, kalaa, papu-ja hernekastiketta. Ruoka oli maukasta. Se maksoi henkeä kohti 10 000 shillinkiä, eli n, 2,5e. 

Lounaan jälkeen käväisimme tervehtimässä Glorian ja Irenen äitiä. Hän oli juuri parhaillaan tekemässä jotain tilaustyötä, helmillä kirjailtua laukkua.

Tämän jälkeen Gloria opasti meidät työhuoneelleen. Hän, Irene ja kolmas nuori nainen nimeltä Vicky työskentelevät siellä. Tytöt olivat saaneet vuokrattua tilan saatuaan minulta viime kerralla mukavan summan rahaa palkaksi ahkerasti työstä.

Olen todella iloinen siitä, että tytöt käyttivät rahansa työtilan vuokraamiseen, eivätkä esim. turhuuksiin. Nämä nuoret naiset tulevat pärjäämään elämässään.

Kannoimme ompelukoneen ja kaikki muuta tavarat työhuoneeseen. Tytöt alkoivat innokkaasti avaamaan laatikoita ja olivat onnellisia uudesta koneestaan sekä kaikista niistä muista lahjoista, joita olin tuonut. Suuri osa niistä oli käytettyjä vaatteita, joita he voivat joko käyttää itse, myydä tai antaa pois. 

Uuden kalliin ompelukoneen takia työtila piti suojella entistä paremmin. Lähdimme Gulun keskustaan ostamaan jykevää lukkoa. Tämän hankinnan jälkeen olin ihan puhki ja minun oli ihan pakko lähteä hostelliin lepäämään.  

Pieni lepohetki ja suihku tekivät hyvää. Aurinko juuri laski noin klo 19 maissa. Ilma on jo vähän viileämpää ja olo helpompi. Syön parhaillani hostellin hummus-kasvislautasta ja kirjoittelen tätä. Ihanaa olla jälleen täällä!

Kangasostoksilla Kampalassa

Seuraavana päivänä lähdimme Kampalan keskustaan kangasostoksille. Suuntasimme askeleena samaan paikkaan, jossa olimme käyneet aikaisemminkin, joten etsimiseen ei kulunut aikaa, vaan pääsin heti valitsemaan sitä, mitä tarvisin.

Ostin kankaita kahdelta eri myyjältä. Ensimmäinen oli minulle uusi kauppias. Ostin häneltä monta kangasta ja hän oli todella tyytyväinen. Olin varmasti hänen paras asiakkaansa sinä päivänä. Tämän jälkeen etsimme vielä yhden tutun kauppiaan. Oli kiva vaihtaa kuulumisia ja kertoa hänelle Suomen kylmästä, pitkästä talvesta, mikä selittää kalpean, kuulaan ihoni. Tuolta rouvalta ostin kolme kangasta.

Tällä kertaa ostin kankaita sohvatyynynpäällisiin, essuihin ja patakintaisiin sekä yhteen mekkoon. Jämäpaloista tytöt voivat ommella pussukoita, kosmetiikkalaukkuja ja vaikka mitä muuta. Pieniä palloja voi käyttää aplikointiin ja patalappuihin. Ideoita on maailma väärällä ja lisää voi keksiä koko ajan lisää.

Valitsin tyynyliinoihin 100% puuvillaa, pehmeitä värejä ja suuria printtejä. Tyynyistä tulee 50x50 cm:n kokoisia. Essuihin valitsin puuvillasekoitekangasta. Niissä kankaissa on selkeät printit ja monet niistä ovat väriltään musta-valkoisia. Toivottavasti kankaat ovat hyvin käytössä. 100% puuvilla olisi ollut parempaa keittiöhommissa ja muutenkin ekologisempaa, mutta mielestäni kankaiden printit olivat vähän turhan eksoottisia. Nuo valitsemani ovat oletettavasti enemmän suomalaiseen makuun.

Ompelukoneostoksilla

Lähdin tänään ystäväni Ibran kanssa Kampalan keskustaan ompelukoneostoksille. Otimme boda bodan (moottoripyörätaksin) ja hurautimme sillä keskustaan. Boda bodalla matkustaminen on todella hauskaa, vaikka vaarallista tietenkin. Kampalan keskustassa liikenne on kovin ruuhkaista ihan aina.

Ugandalainen ystäväni Sharone oli aikaisemmin kertonut, mistä ompelukoneita kannattaa etsiä, joten ajoimme sinne. Joku sisäänheittäjä johdatti meidät ompelukoneliikkeeseen. Siellä olevat koneet olivat kaikki käytettyjä ja ilmeisesti kaikki tarkoitettu ammattilaiskäyttöön.  Ne olivat vahvoja, metallisia koneita ja useimmat myytiin ompelupöydän kanssa.

Löysin sieltä koneen, joka on sekä mekaaninen että sähköinen. Siinä oli hyvin hiljainen ääni ja se tekee aivan täydellistä suoraa ja siksakkia. Hinta pöydän kanssa oli vain 850 000 shillinkiä, mikä on n. 200e. Teimme kaupat ja kone sekä pöytä pakattiin meille kuljetusta varten. 

Paluumatkalle otimme kaksi boda bodaa. Meillä oli raskaat ja isot laatikot kuljetettavana, mutta matka taittui silti oikein hyvin ja turvallisesti. Hymyilin koko boda boda -matkan ajan keskustasta majapaikkaan. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ompelukoneesta. 

Ompelukone sekä uusi puhelin ovat täysiä yllätyksiä Glorialle ja Irenelle. Mahtaa tyttöjen ilmeet olla onnesta soikeat, kun näkevät, mitä saavat!

Terveisiä Ugandasta!

Olen ollut täällä nyt jo kohta viikon. Aluksi lomailin ystäväni kanssa Entebbessä ja Ssese-saarella, minkä jälkeen tulimme Kampalaan pesemään pyykkiä ja tekemään hankintoja Guluun vietäväksi. Sinne aiomme lähteä tämän viikon perjantaina. Koko ensi viikon aion ommella tyttöjen kanssa uusia tuotteita.

Kirjoitin viimeksi loppusyksyllä. Tässä välissä näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon. Fair.fi:n Sanna yritti myydä tyttöjen tekemiä shortseja ja housuja, mutta huonoin tuloksin. Asiakkaat olivat pitäneet mallista, mutta kangas oli koettu kovaksi ja vaikeahoitoiseksi. Tästä kokemuksesta oppineena päätimme ottaa Ugandan projektini pois Sannan Finnpartnership-hankkeesta. Uskon, että tämä oli järkevä päätös. Pystyn auttamaan ja tukemaan Ugandan tyttöjä toisia reittejä pitkin helpommin ja monipuolisemmin.

Olen pitänyt kuluneen talven aikana useita lähetyskertomuksia kirkossa. Yhtenä kertana kysyin, olisiko siellä paikalla henkilöitä, jotka haluaisivat tulla mukaan tähän toimintaan. Tilaisuuden jälkeen kolme innokasta naista ilmoittautui. Pidimme vuoden alussa ensimmäisen kokouksemme ja saimme paljon uusia ideoita. Yksi niistä oli Facebook-ryhmä, jonka nimi on: Empowering Young Women in North-Uganda. Ryhmä on suljettu, mutta sinne voi kuka tahansa asiasta kiinnostunut pyytää päästä jäseneksi. Parin ensimmäisen viikon aikana ryhmään ilmoittautui yli 40 jäsentä, joten selvästi kiinnostusta asialle on.

Pidin Uganda-illan kirkon kahvilatilassa tammikuun loppupuolella. Paikalle tuli vähän ihmisiä, mutta sitäkin innokkaampia! Näytin kuvia ja kerroin kokemuksiani. Paikalle oli saapunut Jolly-niminen ugandalainen nainen, joka tiesi kertoa, mikä tyttöjen ja naisten asema todellisuudessa on. Olimme kaikki sitä mieltä, että omalta osaltamme haluamme tehdä asialle jotain. Saimme hienoja ideoita, kerrassaan suuria. Paikalla ollut Sakari-pastori oli sitä mieltä, että seurakunta kaipaa tälläistä hanketta. Mahaani mylläsi ja jalkani tärisivät, kun tajusin, että yhdessä näiden ihmisten, seurakunnan ja ADRA:n kanssa isotkin asiat ovat mahdollisuuksia.

Lähetyskertomusten yhteydessä kerroin seurakuntalaisille, että haluaisin hankkia tytöille ompelukoneen, jolla voisi huolitellun sekä puhelimen, jonka avulla voin olla yhteydessä tyttöihin. Sain lahjoituksia sen verran paljon, että ompelukoneen hankkiminen on mahdollista. Suomessa vielä ollessani ostin tytöille hyvän älypuhelimen, joten asiat ovat nyt hyvin.

Tänään lähden ompelukoneostoksille. Jännittävää!