Kanssasisko on löytynyt!

Kävin ennen matkaani kirjakaupassa etsimässä itselleni matkalukemista. Kirjakaupan myyjä suositteli minulle joitakin kirjoja, mutta ne eivät oikein napanneet. Kerroin matkustavan Afrikkaan, jolloin myyjä haki hyllystä Mia Kurkimäen kirjan: Naiset joita ajattelen öisin.

Aloitin kirjan lukemisen Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kirja imaisi minut mukaansa ihan heti. Se kertoo kirjailijasta itsestään, nelikymppisistä lapsettomasta sinkkunaisesta, joka on jäänyt työttömäksi ja miettii nyt, mitä tekisi elämällään. Hän miettii öiseen aikaan niitä naisia, jotka ovat jostain syystä tulleet tunnetuksi, ja lähtee selvittämään, mikä näissä naisissa on niin erinomaista.

Ensimmäiseksi Kankimäki kirjoittaa Karen Blixenistä, joka vietti 18 vuotta elämästään Keniassa viljellen siellä kahvia, opettaen lapsia ja pitäen klinikkaa.

Kankimäki lähtee Keniaan ymmärtääkseen Karen Blixeniä ja Afrikkaa paremmin. Siitä alkaa mielenkiintoinen matka Karen Blixenin henkilökuvan parempaan ymmärtämiseen, länsimaisen ja afrikkalaisen kulttuurin vertailuun sekä loppujen lopuksi matka itseen.

Mia Kankimäen ajatukset ovat hyvin lähellä omia pohdintojani Afrikasta ja Suomesta. Kankimäkeä mietityttää mustan Afrikan valtava köyhyys, toisaalta hirvittää valkoisten överirikkaus. Hän rakastuu Afrikan uskomattomaan luontoon ja safareihin ja samaan aikaan toteaa, että afrikkalaisilla itsellään ei useimmilla ole mahdollisuutta kokea sitä. Afrikka on täynnä vastakohtaisuuksia.

Karen Blixenin henkilökuvaan paremmin tutustuttuaan hän toteaa, että ”Karen, et ehkä olutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi.” (s. 147)

Myöhemmin Kankimäki kirjoittaa, että ”hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimäänsä itsensä uudelleen. Että hän vasta 46 -vuotiaana ryhtyi tekemään sitä, mistä me hänet tunnemme.” (s. 150)

Kankimäki antaa vielä lopuksi neuvoja:
”Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.” (s. 150)

Nämä Kankimäen sanat rohkaisevat minua omalla tielläni. Olen kahdesti eronnut avoliitosta. Ensimmäisestä liitosta minulla on ihana tytär. Hänen muutettuaan opiskelija-asuntoon ja itseni jäätyä yksin, mietin, mitä tällä elämälläni oikein tekisin. Minulla on vakituinen työ ja viihdyn työssäni ihan hyvin, mutta mitään uusia haasteita se ei tuo. Kaipasin jotain uutta elämääni.

Sitä jotain uutta toi elämääni päätös lähteä Afrikkaan. Se toive oli asunut minussa lapsuudesta asti. Tarvitsin vaan rohkeutta ottaa ja lähteä. Se päätös on vienyt minut moneen paikkaan, antanut minulle useita ihania ystäviä, roppakaupalla uusia kokemuksia, vienyt seikkailuihin, avartanut ajatteluani, tuonut luottamusta omaan itseen ja pärjäämiseen. Olen löytänyt myös afrikkalaiset kankaat ja ne haastavat minua kokeilemaan uusia juttuja. Koko tämän matkan aikana on siipeeni tarttunut neljä ihanaa nuorta, joille yritän luoda työmahdollisuuksia. Päätös lähteä Afrikkaan on johtanut minut suureen ja ihanaan seikkailuun, jossa olen onnellinen ja kotonani. Onneksi löysin rohkeutta ja lähdin.