Harriet

Harriet on yksi niistä kolmesta tytöstä, joille yritän saada luotua työtä. Hän asuu Luoteis-Ugandassa Zumbossa, monen tunnin matkan päässä täältä Gulusta. Viime heinäkuussa hän matkusti tänne Guluun ja teki yhdessä Glorian ja Irenen kanssa töitä.

Harriet soitti minulle heti kohta Ugandaan tuloni jälkeen. Hän oli hyvin mielissään tulostani ja kovasti odotti tapaamistamme. Juuri ennen matkaani Harriet ilmoitti, että minun pitäisi jutella hänen isänsä kanssa. Lupasin tehdä sen. 

Harrietin isään oli vaikeaa saada yhteyttä. Lopulta yhteyshenkilöni L. Bosco sai hänet puhelimella kiinni. Sain kuulla myöhemmin, että tytön isä ei pitänytkään tytön lähtemistä viikoksi Guluun hyvänä ajatuksena. Tyttö oli nimittäin mennyt juuri hiljattain naimisiin. Uusi aviomies ei halunnut hänen lähtevän.

Harriet soitti minulle ja itki tilannetta. Hänellä ei ole kotona yhtään mitään tekemistä. Hän halusi tulla toisten tyttöjen kanssa ompelemaan. Isä antoi kuulemma luvan ja aviomies myöskin. Koko juttu oli kuulemma L. Boscon keksimää. Ota tuosta nyt sitten selvää. Miehet!

Kirkon jälkeen minä, Gloria ja Irene istahdimme pöydän ääreen ja pohdimme tilannetta. Gloria ja Irene tiesivät kertoa, että Harriet oli mennyt isältään salaa naimisiin. Tälläistä voi kuulemma tapahtua, jos tytön kotona asiat eivät ole kunnossa. Harrietin äiti on kuollut ja isä pitää taloa yllä. Harrietin aviomies on nuori, Harrietkin on vasta 18. Glorian ja Irenen kanssa laskeskelimme, että jos Harriet ei pidä huolta ehkäisystä, voi hän ensi heinäkuussa olla jo ensimmäisen lapsensa äiti. Pienen lapsen kanssa matkustaminen Guluun ei enää onnistuisikaan. Yhteistyö näiden muiden tyttöjen ja minun kanssani voi helposti hankaloitua ja käydä mahdottomaksi.

Gloria ja Irene olivat sitä mieltä, että ugandalaiset miehet ovat niin mustasukkaisia, että he eivät siksi mielellään päästä naisiaan töihin pitkän matkan päähän. He antavat naisensa mieluummin istua köyhässä kodissa kuin tienata rahaa toisessa kaupungissa. Tämäkin voi olla syy siihen, että Harriet ei päässyt lähtemään.

Minun käteni ovat sidotut. Olisin maksanut matkat, ruoat ja ompelutoistä palkkaa, mutta miehet eivät antaneet Harrietin lähteä. En voi asialle yhtään mitään. Minä aion tehdä ompeluhommia sitten pelkästään Glorian ja Irenen kanssa.

Näissä kehitysmaissa tyttöjen ja naisten voimaantumiselle on monia haasteita ja esteitä. On valtavaa köyhyyttä, kuolemaa, perheiden hajoamisia ja hylkäämiskokemuksia ja mustasukkaisuutta. On haasteita perhesuunnittelussa, minkä johdosta lapsia syntyy perheeseen enemmän kuin perheen kantokyky sallii. Hauraassa asemassa olevat nuoret naiset eivät pääse riittävästi voimautumaan ja hankkimaan tuloja, kun jo siirtyvät aviomiehille tuottamaan jälkeläisiä. Köyhyyden kierre vaan jatkuu ja jatkuu. Pelkään juuri näin käyvän ihanan Harrietinkin kanssa.

Takaisin Guluun

Matkustin tänään seitsemän tuntia postibussin kyydissä Kampalasta Pohjois-Ugandaan Guluun. Matka oli pitkä, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä.

Asetuin asumaan Iron Donkey -nimiseen hostelliin kaupungin keskustaan. Asuin tässä samassa paikassa viime kesänäkin. Paikka on ihana, hyvin länsimainen. Täällä tuoksuu hyvälle ruoalle, tuoreille leivonnaisille ja kahville. Kun elää jonkun aikaa vieraan kulttuurin parissa, tuntuu kotoisalta, kun astuu tälläisen hostelliin, jossa sisustus, kalustus, tuoksut ja maut ovat tuttuja. 

Vietin viime kesänä täällä Gulussa reilun viikon ommellen kolmen tytön kanssa housuja ja shortseja. Halusin pilotoida sitä, millä tavalla suomalaiset asiakkaat ottaisivat vastaan afrikkalaisista kuoseista valmistetut vaatteet. 

Vaatteiden oli tarkoitus mennä myyntiin African Bazaar -tapahtumaan, jonka piti olla syyskuun lopussa. Valitettavasti tapahtuma peruuntui ilmeisesti liian vähäisten pöytätulojen takia. Sellainen tapahtuma pyritään kuulemma kuitenkin järjestämään ensi vuonna.

Nyt, kun sitä tapahtumaa ei järjestetty, jäivät housut myymättä. Tällä hetkellä mietin, mikä olisi se kanava ja ketkä ne asiakkaat, jotka voisivat olla kiinnostuneita tämäntyyppisistä tuotteista. Uskon, että oikea kohderyhmä on olemassa ja se oikea kanava myös. Tämä asia ei jätä minua rauhaan, vaikka selkeästi minulla onkin haasteita edessäni.

Halusin tulla tapaamaan täällä Gulussa tyttöjäni, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Suunnittelemme tulevaisuuden hankkeita ja ehkä vähän ompelemme jotain kivaa. Minulla on viikko aikaa touhuta näiden ihanien nuorten kanssa ennen kuin taas joudun lähtemään takaisin Suomeen.

Afrikkalaiset Wax Print -kankaat

Olen rakastunut pahemman kerran afrikkalaisiin Wax Print -kankaisiin. Niissä on jotain sellaista uutta ja jännittävää, mikä saa mielikuvitukseni liikkeelle. Olen ikäni touhunnut kankaiden parissa ja olen jollain tavalla kyllästynyt Suomen kangasvalikoimiin ja vaatekauppojen vaatteiden kuoseihin. Ne kaikki ovat vuodesta toiseen kovin samanlaisia. Afrikkalaiset Wax Print -kankaat tuovat raikasta vaihtelua pukeutumiseen ja sisustamiseen.

Olen kuluneen viikon aikana käynyt Kampalan kangastavaratalossa kolme kertaa. Joka kerta sieltä on tarttunut käteen 3 - 8 kangasta, joista jokaisessa on se 6 yeards eli 5,4 m. Ostamiani kankaita on toisinsanoen monta kiloa ja monta monituista metriä. Kaksi niistä menee äidilleni, kahdesta tulee mekko ystävilleni, yhdestä tulee pöytäliina tyttäreni syntymäpäiville ja joistakin sohvatyynynpäällisiä. Valitsemani kankaat ovat mielestäni hyvin monikäyttöisiä ja niistä saa vaikka mitä muutakin.

Minulla on täällä Afrikassa jäljellä enää yksi viikko. Sen jälkeen palaan takaisin Suomeen. Ilmastonvaihdos on mitä suurin. Ugandassa on ihana ikuinen kesä. Lämpötila vaihtelee 24 ja 34 välillä. Välillä on pilvistä ja sataa, välillä aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Kun palaan kotiin, on edessä vuoden pimein ja kylmin kausi. On paljon mahdollista, että makaan alakuloisena sängyn pohjalla joitakin päiviä ennen kuin taas reipastun ja pääsen kulttuurishokista yli.

Afrikkalaiset kankaat iloisine kuvioineen ja väreineen tuovat minulle paljon iloa ja energiaa loppusyksyn ja alkutalven synkkiin päiviin ja pitkiin iltoihin.

Kanssasisko on löytynyt!

Kävin ennen matkaani kirjakaupassa etsimässä itselleni matkalukemista. Kirjakaupan myyjä suositteli minulle joitakin kirjoja, mutta ne eivät oikein napanneet. Kerroin matkustavan Afrikkaan, jolloin myyjä haki hyllystä Mia Kurkimäen kirjan: Naiset joita ajattelen öisin.

Aloitin kirjan lukemisen Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja kirja imaisi minut mukaansa ihan heti. Se kertoo kirjailijasta itsestään, nelikymppisistä lapsettomasta sinkkunaisesta, joka on jäänyt työttömäksi ja miettii nyt, mitä tekisi elämällään. Hän miettii öiseen aikaan niitä naisia, jotka ovat jostain syystä tulleet tunnetuksi, ja lähtee selvittämään, mikä näissä naisissa on niin erinomaista.

Ensimmäiseksi Kankimäki kirjoittaa Karen Blixenistä, joka vietti 18 vuotta elämästään Keniassa viljellen siellä kahvia, opettaen lapsia ja pitäen klinikkaa.

Kankimäki lähtee Keniaan ymmärtääkseen Karen Blixeniä ja Afrikkaa paremmin. Siitä alkaa mielenkiintoinen matka Karen Blixenin henkilökuvan parempaan ymmärtämiseen, länsimaisen ja afrikkalaisen kulttuurin vertailuun sekä loppujen lopuksi matka itseen.

Mia Kankimäen ajatukset ovat hyvin lähellä omia pohdintojani Afrikasta ja Suomesta. Kankimäkeä mietityttää mustan Afrikan valtava köyhyys, toisaalta hirvittää valkoisten överirikkaus. Hän rakastuu Afrikan uskomattomaan luontoon ja safareihin ja samaan aikaan toteaa, että afrikkalaisilla itsellään ei useimmilla ole mahdollisuutta kokea sitä. Afrikka on täynnä vastakohtaisuuksia.

Karen Blixenin henkilökuvaan paremmin tutustuttuaan hän toteaa, että ”Karen, et ehkä olutkaan ihan sellainen kuin kuvittelin. Et ehkä ollutkaan se äärettömän rohkea, vahva, itsenäinen, viisas ja hyvä ihmenainen, jollaiseksi olin sinut mielessäni kuvitellut. Olit inhimillisempi, heikompi, sairaampi, masentuneempi, tunteillesi alttiimpi, itsekkäämpi, epätoivoisempi, omistushaluisempi, metsästyshimoisempi, turhamaisempi.” (s. 147)

Myöhemmin Kankimäki kirjoittaa, että ”hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimäänsä itsensä uudelleen. Että hän vasta 46 -vuotiaana ryhtyi tekemään sitä, mistä me hänet tunnemme.” (s. 150)

Kankimäki antaa vielä lopuksi neuvoja:
”Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät.
Pelaa niillä korteilla, jotka saat.
Vaikka olisit sairas, voit silti elää täysillä.
Jos menetät kaiken, ala kirjoittaa.” (s. 150)

Nämä Kankimäen sanat rohkaisevat minua omalla tielläni. Olen kahdesti eronnut avoliitosta. Ensimmäisestä liitosta minulla on ihana tytär. Hänen muutettuaan opiskelija-asuntoon ja itseni jäätyä yksin, mietin, mitä tällä elämälläni oikein tekisin. Minulla on vakituinen työ ja viihdyn työssäni ihan hyvin, mutta mitään uusia haasteita se ei tuo. Kaipasin jotain uutta elämääni.

Sitä jotain uutta toi elämääni päätös lähteä Afrikkaan. Se toive oli asunut minussa lapsuudesta asti. Tarvitsin vaan rohkeutta ottaa ja lähteä. Se päätös on vienyt minut moneen paikkaan, antanut minulle useita ihania ystäviä, roppakaupalla uusia kokemuksia, vienyt seikkailuihin, avartanut ajatteluani, tuonut luottamusta omaan itseen ja pärjäämiseen. Olen löytänyt myös afrikkalaiset kankaat ja ne haastavat minua kokeilemaan uusia juttuja. Koko tämän matkan aikana on siipeeni tarttunut neljä ihanaa nuorta, joille yritän luoda työmahdollisuuksia. Päätös lähteä Afrikkaan on johtanut minut suureen ja ihanaan seikkailuun, jossa olen onnellinen ja kotonani. Onneksi löysin rohkeutta ja lähdin.

Dubain kautta Ugandaan syyslomaksi

Heti kohta edellisen matkan jälkeen aloin tutkia netistä, löytyisikö sieltä edullisia lentoja Ugandaan jollekin tulevalle loma-ajalleni. Löytyihän sieltä, FlyDubain lennot Helsingistä Dubain kautta Entebbeen. Käväisin niillä sivuilla muutamana peräkkäisenä päivänä. Asia poltteli ja kiusasi mieltä. Niinpä sitten avasin sivut jälleen kerran ja muutama naputus! Lennot oli hankittu! Sinne menivät loputkin kesälomarahat! 30% niistä meni valtion nostamiseen jaloilleen (kiky-sopimus), loput menivät minun Afrikan matkailuuni ja projekteihini siellä.

Matkani osuu syyslomaan. Sain töistä viikon vapaata, joten olen reissussa kaksi viikkoa. Kerroin oppilailleni asiasta eilen eli viimeisenä koulupäivänä ennen syyslomaa. Tyttöjä vähän huolestutti se, että pojat riehuisivat koko viikon. Pojat kuitenkin vannoivat Allahin nimeen, etteivät riehu, vaan ovat kunnolla. Saas nähdä, miten kauan tuo lupaus on mielessä. Sijaisekseni tulee ihminen, joka on ollut luokassani useasti sijaisena. Hänellä on lehmän hermot, onneksi.

Lento lähti keskiyön maissa. Lentokentälle siirryin julkisilla bussilinja 560:lla Vuosaaresta Mellunmäen ja Kontulan kautta Malmille ja sieltä junalla Malmilta Helsinki-Vantaan lentokentälle. Olin siinä Helsingin paikallisbussissa outo näky kirkkaan punaisessa trenskotissa ja afrikkalaisissa printtihousuissani. Yleisilme bussissa oli kaikkea muuta kuin iloinen ja värikäs.

Lentokentällä minua oli vastassa ja saattamassa ihana tyttäreni, joka opiskelee ja asuu jo omillaan. Hän olisi kovin mielellään halunnut tulla mukaani. Sovimme, että ensi kerralla hän tulee ja silloin teemme safarin jonnekin ihanaan kohteeseen, joita Ugandassa on useita.

Tällä kertaa lähden tapaamaan ystävääni Ibraa ja Gulun tyttöjä, Gloriaa, Ireneä ja Harrietiä. Tällä kertaa aikatauluni ei ole buukattu täyteen kaikenlaista, vaan voin liikkua ja tehdä asioita siten, miten kulloinkin tuntuu hyvältä.

Minun paikkani lentokoneessa olisi ollut kahden kookkaan miehen välissä. Toinen heistä oli selvästi krapulassa. Hän ja kaverinsa puhuivat kovaan ääneen viroksi. Kaverin paikka oli seuraavalla rivillä. Ehdotin, että vaihdamme paikkaa ja hän pääsee kaverinsa viereen. Tämä sopi hänelle. Itse pääsin ikkunapaikalle. Viereeni sain kaksi hyvin siistiä ja pienikokoista miestä. Paljon parempi näin!

Nämä virolaiset puhuivat kovaan ääneen ja tilasivat viinaa. Onneksi he saivat sitä vaan kerran tilattua. Jonkin ajan kuluttua hekin rauhoittuivat ja nukahtivat, kuten kaikki muutkin matkustajat. Aamulla heistä levisi ympäristöön aivan hirveä vanhan viinan haju. 

Anteeksi, että olen tällainen nirppanokka. Olen tehnyt töitä koulurakennuksessa, jossa on ollut joitakin vuosia sisäilmaongelma. Minulla on ollut aina hyvä hajuaisti, mutta vuodet kyseisessä rakennuksessa ovat herkistäneet hajuaistiani. Joskus jotkut pahat hajut saavat minut voimaan niin huonosti, että voisin oksentaa.

Lento Helsingistä Dubaihin laskeutui turvallisesti Dubaihin. Siellä minulla olisi edessä lähes 10 tunnin odotus. Mitä tekisin? En ole koskaan ollut Dubaissa ja minua kiinnosti päästä käymään kaupungilla. Kyselin kentän työntekijöiltä, mitä mahdollisuuksia minulla olisi. Periaatteessa minun olisi pitänyt kirjata itseni matkalaukkuineni ulos ja lähteä kaupunkikierrokselle. Kierroksen jälkeen minun pitäisi tehdä taas uudestaan lähtöselvitys kaikkien pakaasieni kanssa. Sitä rumbaa en jaksanut.  Business Loungen miesvirkailija kuitenkin aikansa harkittuaan ja kuultuaan, että olen Suomesta, antoi minulle luvan poistua kentältä ilman uloskirjautumista. Hän johdatti minut jonnekin portille, mitä kautta pääsin ulos takseille. 

Otin taksin, sovin hinnasta ja sitten lähdettiin! Kuljettaja oli Bangladeshista ja kertoi minulle elämästä Dubaissa. Hän kertoi myös siitä, kuinka hän lähettää palkastaan ison osan Bangladeshissa oleville veljelleen ja siskoilleen. Dubaissa ansaittu raha auttaa köyhässä maassa asuvia sukulaisia paljon.

Ajoimme halki Dubain business -keskuksen. Dubain korkeat lasiseinäiset talot ovat meille kaikille tuttu näky postikorteista ja lehdistä. Ne ovat business -rakennuksia, hotelleja, pankkeja ja asuinrakennuksista. Vaikuttavaa. Täällä liikkuu raha. Ison tien varressa on hienoja ja kalliita autoja myyviä liikkeitä. Tiet ovat leveitä, tasaisia ja monikaistaisia. Tienvierusistutukset ovat siistejä. 

Taksinkuljettaja käytti minua kahden kuuluisan rakennuksen juurella. Muitakin mielenkiintoisia kohteita olisi ollut, mutta koska hintaa alkoi kertyä, sanoin, että tämä riittää tällä kerralla. Voin käydä katsomassa ne muut kohteet toisella kertaa.

Olisin saanut laajemman kierroksen edullisempaan hintaan, jos olisin buukannut sen etukäteen. Mutta minua asia ei haitannut. Olen ylpeä itsestäni,että uskaltauduin lähtemään yksin pienelle kaupunkikierrokselle. Siinä ei ole ehkä mitään pelättävää, mutta kuitenkin siinä on. Tämä on kuitenkin minulle aivan vieras arabimaailmaa, jossa minä länsimaisen naisena erotun muista. 

Nyt parhaillani odottelen täällä Dubain lentokentällä seuraavaa lentoani, lento Dubaista Entebbeen. Vielä muutama tunti odotusta. Perillä olisin illalla klo 20.40. Jännittävää! Perillä minua odottaa paikallinen ystäväni ja tuttu taksikuski. 

Mitä nyt kuuluu?

Palasin Suomeen vajaa kuukausi sitten. Sää koko heinäkuun ajan on ollut samanlainen kuin Gulussa, yhtä kuuma. Jopa Kampalassa, Jinjassa ja Entebbestä oli viileämpää kuin Helsingissä ja Nokialla, jossa olen kuluneen vajaan kuukauden viettänyt. Ilma ei siis muuttunut ja siitä minä olen pitänyt.

Vaikka matka Afrikkaan oli ihana, olen silti nauttinut paluusta Suomeen. Kun reissaa paljon ja asuu erilaisissa olosuhteissa, nauttii sen jälkeen Suomessa siitä, että kaikki toimii täällä niin hyvin. Täällä vessoissa on istuimet, vessat vetävät hyvin ja hanoista tulee lämmin vesi. Suihkun vesi tulee tasaisesti ja riittävän leveästi. Arjen mukavuuksia.

Keittiössä saan keittää ruokani useita eri liesiä käyttäen unohtamatta uunia. Afrikassa opettelin kokkaamaan myös afrikkalaisella hiilikeittimellä, joka on matala, hidas ja polttaa helposti pohjaan. Jos keittimiä ei ole useita, valmistuvat ruoat yksi kerrallaan, mikä on äärimmäisen hidasta. Lisäksi hiilikeittimet saastuttavat ilmaa ja ovat siksi iso ongelma.

Suomessa pistää silmään myös ympäristön siisteys. Meillä pidetään ympäristöstä huolta ja kotitalouksien jätehuolto toimii, vaikka toki siinäkin on varmasti parannettavaa. Kaikkien talouksien kierrätyspisteet eivät ole samaa tasoa kuin meillä helsinkiläisessä kerrostaloyhtiössä, jossa jaotellaan kotitalousjäte seitsemään eri pönttöön.

Helppoa on ollut myös se, että täällä minua ei tuijoteta eikä kutsuta nimillä eikä odoteta minun antavan koko ajan rahaa jollekulle.

Kaikesta tästä huolimatta suuri osa minua, minun sydämestäni, on siellä Afrikassa. Ihan varmaa on, että tulen tänäkin syksynä tekemään asioita afrikkalaisten hyväksi köyhyyden katkaisemisen edistämiseksi.

Gulussa tyttöjen ompelemat shortsit ja housut lähtivät kuluneella viikolla myyntiin jonnekin Fair.fi:n myyntipisteistä sekä myöhemmin syksyllä ne tulevat myyntiin 29.9. African Bazaarissa Helsingissä Ompeluprojektini oli pilotointia. On mielenkiintoista kuulla, mitä ihmiset sanovat pöksyistä. Kiinnostus määrää sen, tuleeko projektille jatkoa. Toivoisin niin kovin, että Gloria, Irene ja Harriet saisivat työtä ja elannon tämän kautta.

Kävin muutama päivä sitten Tampereella Huussi käymäläseuran toimistolla tapaamassa Sari Huuhtasta, joka oli vasta saapunut Sambiasta. Furahassa pitämäni kurssin jälkeen yksi tai kaksi kurssin osallistujista haluaisi opettaa kuivakäymäläasioita ja rakentaa niitä. Katsotaan tulevaisuudessa, jos tämä työ mahdollistuisi jotenkin.

Syksyllä tulen käymään keskusteluja myös ADRA Finlandin johtajan Heimo Lempisen kanssa. Tulemme pohtimaan ja kehittämään yhteistyökuvioita Suomen ja Ugandan välille. Toivon tämän yhteistyön lähtevän myös lentoon.

Äitini on kova ompelemaan. Hän suunnitteli tekevänsä pieniä mollamaijoja Jinjan orpokoteihin. Minusta se oli hyvä ajatus. Naapurini lupasi antaa 20-vuotiaan lapsensa leluja Afrikkaan vietäväksi myös. Näin ne ideat ja Afrikan ystävät vaan lisääntyvät...

Nautin nyt näistä hyvistä oloista Suomessa. Kohta kylmien säiden tultua ja työkiireiden alettua ikävä Afrikkaan taas iskee ihan varmasti. Sitä ikävää on hyvä purkaa tekemällä vapaa-ajallaan
vapaaehtoistyötä eri tahojen kanssa. Vapaaehtoistyöstä tulee hyvä mieli ja sen kautta saa uusia ystäviä.

Minä ompelijatyttöjeni kanssa ❤️

Furaha Home of Hope

Olen palannut jo takaisin kotimaahan ja Furaha Home asukkaineen on jäänyt taakse. Koin oloni Furaha -kodissa todella tervetulleeksi ja viihdyin paikassa loistavasti. Toivon, että yhteys tähän kotiin, jossa asuu ystävällisiä ja kivoja ihmisiä, säilyy tulevaisuudessakin.

Kiitos Louise maukkaista ruoistasi ja välittömästä ystävyydestäsi! Lapset ovat onnekkaita, kun ovat saaneet sinut pitämään heistä huolta. Lasten kannalta parempaa ja turvallisempaa paikkaa on vaikea enää hakea. Kaikkea hyvää sinulle, lapsille ja Furaha -kodille!

Elvis, oli hienoa saada tutustua sinuun. Olet ihanan innokas ja täynnä uusia, raikkaita ideoita. Onnea kaikkiin lukuisiin projekteihisi!

Aija, kiitos, että mahdollistit vierailun tässä kodissa! Oli suuri ilo tutustua näihin ihmisiin ja olla mukana kehittämässä talon toimintakulttuuria. Kaikkea hyvää kodin asukkaille, Furaha -yhdistykselle ja sen ystäville Oulussa sekä eri puolella Suomea, sekä sinulle itsellesi. Teette todella arvokasta työtä.

Aikuiset: Louise, minä, Ibra ja Elvis. Sylissä orpokodin lapset.