Sharon, minä ja Jolly

Empowering Young Women in Northern Uganda 

mukana Maailma kylässä -festareilla 

Helsingissä 

25.-26.5.2019 

ADRA:n pisteellä

Ilma oli huono, mutta kauppa kävi. 

Mitä saimme aikaan?

Tässä meidän uudet essut ja patakintaat raikkaissa väreissä.

Nämä puuvillakankaasta ommellut ostoskassit ovat tilavia, kestävät ja säästävät luontoa.

Viikon työt paketissa ja aika juhlia

Perjantaina iltapäivällä saimme viimeisetkin hommat tehtyä. Viikon aikana oli syntynyt essuja, patakintaita, yksi mekko, kasseja ja sohvatyynynpäällisiä, iso kasa upeita hienostitehtyjä tuotteita Suomessa myytäväksi. Olimme kaikki väsyneitä, mutta tyytyväisiä.

Pakkasimme sinä päivänä syntyneet ompelukset kassiin ja lukitsimme työhuoneen ovet huolellisesti riippulukolla. Lähdimme kävelemään kohti keskustaa ja siellä sijaitsevaa hostellia, jossa majoituin. Siellä toimii ihana kahvio, jossa myydään herkullisia kakkuja ja pullia.

Kuljimme läpi pihapiirien pyöreine savimajoineen, joiden pihoilla pienet lapset juoksentelivat ja äisit tekivät kotitöitä. Ohitimme kaalipellon ja koulun jalkapallokentän. Ilma oli edelleen paahtavan kuuma, vaikka iltapäivä oli jo pitkällä.

Lopulta saavuimme hostellille. Valitsimme leivonnaiet ja asetuimme sisäpihan pöytien ääreen kaikkine kasseine ja nyssyköinemme.

Koska oli vielä valoisaa, päätimme ottaa hyvät valokuvat ompelemistamme tuotteista. Se oli meistä kaikista todella hauskaa.

Valokuvien oton jälkeen maksoin jokaiselle palkan, joka oli viikon työstä paikallisesti mitattuna erittäin hyvä. Sillä he pärjäisivät hetken eteenpäin.

Sitten vaan istuimme, herkuttelimme ja juttelimme.

Glorialle annoin älypuhelimen, jotta voimme olla yhteydessä What'sAppin kautta helposti. Toiset olivat selvästi puhelimesta kateellisia, mutta yritin selittää, että tämän yhden puhelimen avulla me kaikki voimme olla yhteydessä toisiimme ja hoitaa tilaus- ym. asioita Suomen ja Ugandan välillä. Toivottavasti he ymmärtävät asian. Ei mitenkään ollut mahdollista hankkia montaa älypuhelinta. Tämä yksi toimisi meillä tavallaan yrityspuhelimena.

Lopulta tyttöjen oli aika lähteä. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta jokainen meistä uskoi, että näemme taas jonkin ajan kuluttua uudestaan. Ja onhan Glorialla nyt se puhelin, jonka avulla voimme olla usein yhteydessä.

Ihania ihmisiä. Minulla tulee heitä ikävä. Nämä ihmiset ovat anastaneet paikan sydämessäni. 

Oppitunti itsenäisestä työskentelystä

Tämä viikko on mennyt tyttöjen kanssa ahkerassa ompelussa. Olemme ommelleet essuja, patakintaita, kangaskasseja, sohvatyynynpäällisiä ja yhtä mekkoa. Töitä on riittänyt. 

Päätin jossain vaiheessa, että otan aikaa myös omalle lomailulle. Halusin mennä ottamaan aurinkoa ja uimaan. Niinpä kerroin tytöille eilen, keskiviikkona, että lähden ottamaan aurinkoa ja uimaan. Kerroin, kuinka kylmä Suomessa on ja sen tähden halusin nyt nauttia vähän auringosta. Tytöt jäivät siis hommiin ja minä lähdin hotellin altaalle nautiskelemaan.

Tulin ompeluverstaalle takaisin parin tunnin kuluttua ja ryhdyn auttamaan tyttöjä heidän ompeluksissaan. Yllätyin, miten huonoa jälkeä he tekivät ilman minun läsnäoloani. Vetoketjut oli ommellu ja huoliteltu paikoilleen, mutta lukot olivat saumojen kohdalla. Kankaat oli leikattu huolimattomasti ja mitat heittivät muutamilla senttimetreillä. En ollut uskoa näkemääni! Tuhisin siinä harmituksesta ja selitin, miten leikkuujäljen pitää olla suoraa, mittojen oltava tarkkoja ja vetoketjujen oikeissa kohdissa. Yritin kysyä, kuka oli laittanut vetoketjut paikoilleen ja kuka taas leikannut, mutta tytöt olivat lojaaleja toisilleen, eivätkä kertoneet. Niinpä selitin asiaa koko porukalle. Tytöt kuuntelivat hiljaa ja jatkoivat hommiaan.

Jonkun ajan kuluttua he kertoivat, että siinä ompelukoulussa, jota he olivat käyneet, he olivat saaneet rehtorilta läimäytyksiä, jos olivat tehneet virheen. Heitä oli myös jätetty virheiden tähden ilman päivällistä. Silloin se varmasti oli tuntunut pahalta, mutta nyt he naureskelivat asialle. Minä sanoin, etten heitä löisi. En usko, että sillä tavalla tulisi parempaa jälkeäkään.

Erosimme kuitenkin hyvässä hengessä. Kiitin päivästä ja toivottelin heille hyvää yötä.

Juttu kuitenkin vaivasi minua vielä illallakin. Olin luullut voivani tilata heiltä tuotteita Suomesta käsin. Nyt kuitenkin minussa heräsi vahva epäily siitä, että se ei kannattaisi. Kustannukset olisivat kovat ja olisi melko todennäköistä, että tuotteet olisivat sinne päin, muttei kuitenkaan oikein kelvollisia. Päätin puhua asiasta heidän kanssaan seuraavana päivänä.

Niin teinkin. Otin asian puheeksi tänään jossakin työn lomassa. Selitin asiaa siltä kannalta, miten tärkeää minun on luottaa siihen, että saan laadukkaita tuotteita, jotta ne menevät kaupaksi. Kerroin, miten kallista rahdin lähettäminen on. Jos he lähettävät minulle huolimattomasti ommeltuja tuotteita, ei niitä kukaan osta. Kankaat menevät hukkaan, työ menee hukkaan ja he eivät itse saa palkkaa työstään. Koko vaiva on ihan turhaa.

Yritin saada tyttöihin valettua halua kantaa vastuuta omasta työstään. Odotan heiltä kykyä olla oman työnsä johtajia, jotta he itse pitävät huolen siitä, että työn laatu on hyvää, vaikka kukaan ei olekaan valvomassa heitä ja heidän työnsä jälkeä. Vaikutti siltä, että he ymmärsivät asian. 

Tänään lähdin samalla tavalla ottamaan aurinkoa ja uimaan ja jätin tytöt keskenään tekemään töitä. Kun palasin, olivat he ahkerassa työntouhussa ja tekivät siistiä jälkeä. Jospa he olisivat oppineet jotakin.

Luulen, että tämä kuvaamani tapa toimia on melko yleistä täällä Afrikassa. Jos pomo ei ole paikalla, työnteko on laiskaa ja huolimatonta, mutta jos hän on paikalla, on tilanne aivan päinvastoin.

Ensimmäinen ompelupäivä

Gloria

Odotin niin jännityksellä ensimmäistä ompelupäivää, etten malttanut edes nukkua pitkään. Heräsin joskus kello viiden jälkeen, mutta onneksi sain vielä unen päästä kiinni ja nukuttua lisää.

Gloria tuli hakemaan minua hostellilta. Kun olin syönyt aamupalani ja valmis lähtemään, yllätti kova vesisade meidät. Oli pakko jäädä odottamaan sateen loppumista.

Harriet tulee Zumbo-kylästä

Siinä istuessamme ja odottaessamme ehdimme jutella ystävämme Harrietin ja Irenen tilanteesta. Harriet oli mennyt naimisiin viime vuoden lokakuussa. Harriet on vielä tosi nuori, vasta 18 vuotta. Avioliitto oli järjestetty. Tytön isä oli mennyt pojan kotiin puhumaan asiasta ja vanhemmat olivat sopineet naittaa lapsensa. Naimisiinmenon jälkeen Harrietin piti muuttaa aviomiehen kotikylään ja asua miehen sukulaisten yhteisössä. Harrietin oma kylä on niin kaukana, että sinne ei kovin usein pääse käymään.

Harriet ei siis tuntenut aviomiestään ennen naimisiinmenoa. Hän oli kertonut muille tytöille kuitenkin oppineensa pitämään miehestään. Harrietillä on kuitenkin yksi ongelma: Aviomies kieltää häntä soittamasta kenellekään. Hän ei edes halua Harrietin omistavan puhelinta eikä puhelinliittymää. Jos Harriet on puhelimessa, mies tulee ihan likelle ja haluaa kuulla kaiken, mitä Harriet sanoo. Tänne Guluunkaan hän ei halua päästää Harrietiä peläten, että tämä olisi poissaolon aikana toisten miesten kanssa.

Gloria kertoi, että tälläisen käytös miesten puolelta on täällä Ugandassa todella yleistä.

On vielä yksi asia, mistä Harriet on huolissaan: Hänen kuukautisensa eivät ole tulleet ja hän uskoo olevansa raskaana. Pahoin pelkään, että tällä tavalla se hänen elämänsä tulee jatkumaan, lapsia syntyy tiheään tahtiin. Harriet parka. 

Kysyin Glorialta, onko heille kukaan koskaan puhunut naisten kuukautiskierrosta ja siihen liittyvistä asioista. Ei kuulemma kukaan. Minun on siis syytä pitää pieni juttuhetki tästä asiasta tyttöjen kesken.

Irene

Toinen, josta ehdimme jutella, on Irene. Irene on 26 vuotias ja hänellä on jo kolma lasta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Mies on jättänyt Irenen ja lapset. Gloria kertoi, että mies on muslimi ja asuu ihan Gulun keskustassa. Hänellä on neljä vaimoa, jotka vuorotellen käyvät miehen kotona. Irene ei Glorian kertoman mukaan enää ole miehen kanssa. Irene -parka yrittää siis yksin kaikin tavoin kustantaa lastensa koulumaksut, mutta rahat eivät mitenkään riitä siihen, joten lapset ovat pitkiä aikoja pois koulusta.

Gloria kertoi olevansa niin huolissaan Irenesta, tämän lapsista sekä sodan runtelemasta äidistään, ettei edes uskalla haaveilla menevänsä naimisiin ja hankkivansa lapsia. Näissä oman perheen jäsenissä on ihan riittävästi huolehtimista.

Lopulta sade rauhoittui ja pääsimme lähtemään. Laitoimme huolenaiheemme sivuun ja keskityimme matkantekoon. Sainme bodan ja matkasimme sen kyydissä ompeluhuoneelle, jossa muut tytöt jo odottivatkin valmiina päivän töitä varten.

Tänään tekisimme essuja. Minä ja yksi tytöistä leikkasimme, muut ompelivat. Essuja alkoi syntyä ihan liukuhihnalta! Tyttöjen jälki oli hyvää, mutta myöhemmin hostellilla huomasin, että jotain korjauksia on syytä tehdä. Tyttöjä oli niin monta ja työnteko niin intensiivistä, että en ehtinyt opastamaan ihan kaikissa kohdissa.

Vicky, tiimin uusi tulokas

Huomenna taas jatkamme. Silloin syntyy muutama essu lisää, kenties patakintakin. Odotan huomista päivää innolla. 

Leppoisa lomapäivä Gulussa

Tänään tyttöjen, Glorian, Irenen, Vickyn ja minun piti mennä uimaan yhden hotellin altaalle. Minun oli tarkoitus ottaa altaan reunalla lepotuolilla aurinkoa ja hankkia kaunis rusketus, mutta se jäi nyt vaan kauniiksi haaveeksi, sillä meidät yllätti sade ja ukonilma ja piti ottaa suunnitelma B käyttöön. Päätimme mennä hostellille ideoimaan ja suunnittelemaan tulevan viikon ohjelmaa.

Istuimme aika tovin hostellin tyhjässä kahviotilassa (hostelli oli kiinni) ja ideoimme. Niihin aikoihin neljäs tyttö, Harriet Zumbo-kylästä, Gulusta useita kymmeniä kilometrejä länteen, oli bussilla tullut Guluun ja liittyi seuraamme. Jälleennäkeminen oli iloinen. Viime kerralla Harriet ei ollut päässyt mukaamme, sillä hän oli juuri hetkeä aikaisemmin mennyt naimisiin, eikä aviomies ja tytön isä olleet antaneet tytölle lupaa lähteä pois kylästä. Nyt hän oli saanut luvan selitettyään aviomiehelle perusteellisesti asiaa. Harriet oli niin onnellinen, että hymy oli korvissa ja silmät ilosta sikkaralla.

Sateen loputtua menimme paikalliseen ravintolaan syömään. Söin itse riisiä ja papuja, tytöt valitsivat kala-ja liharuokia. Ruoka oli maukasta kotiruokaa. Tilasimme lopuksi myös kahvia ja teetä. Tarjoilija yllätti minut tuodessaan jokaiselle meistä ison mukin, jossa oli kaksi lusikkaa, jokaiselle oman pienen termarin, joka oli täynnä kuumaa vettä. Yllätykset jatkuivat: Jokaisen eteen asetettiin oma sokeriastia ja pöydän keskelle kolme purkkia murukahvia, kaksi purkkia jauhettua inkivääriä sekä kaksi purkkia teemaustetta. Pöytä oli siis katettu. Niin me sitten joimme kahvia lisäten siihen kukin erilaisen määrän mausteita. Hassua. 

Irene oli huolissaan, olinko unohtanut tuoda heille suklaata. No enhän toki! Olin vaan unohtanut antaa sitä. Lähdimme ravintolasta hostellilleni syömään Fazerin sinistä. Söimme yhden 200 gramman levyn samantien.

Pyysin tyttöjä lähtemään kanssani kangasostoksille lähellä sijaitsevaan kauppahalliin. Heille se sopi. Siellä myytiin ihan kaikkea ruoka-aineksista lähtien. Kaikki oli ihanan luonnollisesti esillä. Jauhoja ja papuja sai ostaa suoraan säkeistä, kuivatut kalat koreista jne. Näin siellä isoja koreja ja ehdotin tytöille, että hankitaan ompeluverstaalle yksi sellainen kankaiden säilytystä varten. He valitsivat oikein ison, johon mahtuu paljon kankaita. Maksoin korista 24 000 shillinkiä, mikä on n. 6 e. Tuollaiset korit maksaisivat Suomessa monta kymppiä.

Kävimme ihastelemassa öljyvärimaalauksia. Siellä oli muutama, josta pidin niin paljon, että jaksaisin katsoa seinällänikin. Yksi, josta pidin kovasti, esitti norsua. Se oli kooltaan ehkä 50 x 70 cm ja hintapyyntö oli 200 000 shillinkiä, eli n. 50 e. Minulla on viikko aikaa miettiä asiaa. Ehkäpä käyn hakemassa sen
viemiseksi kotiin. 

Käväisimme kangaskaupoissa ja ostimme vetoketjuja sekä ompelulankaa. Löysin itselleni kivan nigerialaisen hamekankaan. Se on pehmeää 100 % puuvillaa. 

Poikkesimme tyttöjen kanssa vielä lopuksi lahjatavaramyymälässä, jossa myytiin kaikenlaisia afrikkalaisista kankaista valmistettuja tuotteita. Pyörin siellä tarkoituksellisesti kauan ihastellen kaikenlaista ja esitellen niitä kaikkia tytöille. Ostin sieltä yhden nuken sekä töihin kaulassa roikotettavan pussukan kännykälle yms. Halusin tyttöjen saavan ideoita, mitä kaikkea afrikkalaisista kankaista voi valmistaa ja mitä  tuotteista voi pyytää. He olivat ilokseni olleet teräväsilmäisiä ja tehneet itsekin paljon havaintoja.

Tulimme takaisin hostellille ja kävimme läpi vielä kerran niitä ideoita, joita retkellämme olimme saaneet. Keskustelimme hinnoittelusta ja kerroin heille perustellen, miksi eurooppalaisille ja amerikkalaisille voi huoletta nostaa hinnat korkeammaksi. Kävimme läpi sitä, mitä euroilla ja dollareilla länsimaissa saa ja mitä samalla rahalla Ugandassa. Uskon näiden nuorten naisten ymmärtäneet asian. Jotta he pääsisivät köyhyydestä parempaan taloudelliseen tilanteeseen, on heidän opittava myymään tuotteensa kannattavaan hintaan sellaisille ihmisille, joilla on maksukykyä. 

Olipas kiva päivä! Huomenna alkaa työntouhu kankaiden parissa. Odotan innolla sitä.

Naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä

Toinen iltapäivän kohteista oli naisten kokous yhdessä Kitgumin kylistä. Eräs paikallinen naisjohtaja johdatti meidät sinne.

Kokoonnuimme tuuhealehtisen kookkaan mangopuun alle. Nuoria naisia ilmestyi paikalle parisenkymmentä. Heillä oli suuret odotukset sille, mitä minä toisin tullessani. 

Kerroin aluksi kuka olen ja mistä tulen ja mitä Ugandassa olen tähän mennessä tehnyt. Sen jälkeen kyselin heiltä, mitä he tekevät ja mitä he haluaisivat tehdä. Kaksi viljeli ja myi tomaatteja, kolme kalasti ja loput olivat kotirouvia. Muutama oli yksinhuoltaja. He halusivat opetella käyttämään ompelukonetta ja hankkia sillä elantonsa. Osa halusi oppia kampaajan ammatin.

Minä yritin selittää heille, että mikään ei tule itsestään, ei ompelukone eikä mikään muukaan. Kaikkea varten pitää säästää. Se tieto masensi heitä. Heillä on säästöryhmä, mutta säästöt ovat niin pieniä, ettei niillä voi saada mitään hankittua. 

Lupasin puhua heidän tilanteestaan ystävilleni ja seurakuntalaisille kirkossa sekä jatkaa keskustelua Oryemin sekä paikallisen naisjohtajan kanssa. Ehkä asiat menevät eteenpäin, mutta kaikki vie aikansa. Mitään varmaa en pystynyt lupaamaan.

Kokous jätti minut ja kaverini kovin hiljaisiksi. Odotukset ovat suuret, ja kun niihin ei vastata, on pettymys kova.

Näen kuitenkin tilanteessa toivoa. On vapaaehtoisia, jotka haluavat tulla ja auttaa. Tälläisen kylään voisi tuoda vapaaehtoisia, jotka toisivat mekaanisen ompelukoneen tullessaan ja opettaisivat sen käyttöä näille innokkaille naisille. Työ pitäisi olla joku todella helppo, esim. tyynynpäällinen ugandalaisilla mitoilla tai kangaskassi. Erilaiset aktiviteetit ja yhdessä toimiminen suomalaisryhmän kanssa voisi tuoda näille nuorille naisille toivoa, lisätä aktiivisuutta ja vähentää sitä näköalattomuutta, joka heitä niin pahasti vaivaa.