Arise and shine -orpokoti Jinjassa

Minulla oli mahdollisuus tutustua Arise and shine organisaation orpokotiin. Orpokoti sijaitsee kauniilla, rauhallisella kadulla Jinjassa. Paikan perustaja on Sharone Nyanjura, joka tällä hetkellä opiskelee Porvoossa ja matkustaa tiuhasti Suomen ja Ugandan väliä.

Orpokodissa on 11 lasta. Pienin on vasta vauva ja vanhin kuusivuotias. Useimmiten lapset ovat orpokodissa 3-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen heidät yritetään sijoittaa sukulaisten luokse siinä toivossa, että nämä laittavat lapsen kouluun.

Jokaisen lapsen päätyminen orpokotiin on yksilöllinen. Yhden lapsen kohdalla äidin kuoltua isä oli avun tarpeessa ja toi lapsen orpokotiin kunnes lapsi on vähän isompi ja helpommin hoidettava. Joskus vanhemmat hylkäävät lapsen jostain syystä ja lapsi joutuu heitteelle, jopa kadulle.

Vähän vanhempien lasten kohdalla lapsi saattaa joutua kadulle siksi, että esim. äidin kuoltua isä on mennyt uusiin naimisiin ja lapsi on saanut äitipuolen, joka ei ole kyennyt hyväksymään lasta ja on ollut siksi lapselle julma. Lapsi on kokenut olonsa kodissa hyvin ahdistavaksi ja on siksi karannut kotoa.

Jinjassa ja Kampalassa näkee myös lapsia, jotka on tuotu busseilla Karamojasta, Koillis-Ugandasta, jossa elinolosuhteet ihmisillä on todella haastavat ja avuntarve on suuri. Vanhemmat ovat saattaneet antaa lapsensa jostakin rahasummasta siinä toivossa, että elämä vähän helpottuisi. Lapset kuljetetaan busseilla isoihin kaupunkeihin, jossa he kerjäävät rahaa. Nukkumapaikkaan tultuaan he joutuvat luovuttamaan saamansa rahat toiminnan johtajille. Jos lapset eivät ole saaneet kerättyä mitään, joutuvat he olemaan nälässä. Vanhemmat tietenkin toivovat, että lapset tulevat takaisin ison rahakasan kanssa, mutta todellisuus on kuitenkin toinen, hyvin surullinen sellainen.

Ugandan valtiolla on monia hyviä projekteja eri puolilla maata. Esim. koko Gulun kaupunki on yksi rakennustyömaa, jossa teitä kohennetaan joka puolella kaupunkia. Karamoja on monen juttelemani ihmisen mukaan täysin unohdettu alue, jossa hääräävät vain muutamat humanitaariset järjestöt.

Mutta takaisin orpokotiin. Jokaisen orpokotiin sijoitetun lapsen kohdalla sosiaalityöntekijät tekevät paljon työtä taustojen ja sukulaisuussuhteiden selvittämiseksi. Kuusi hoitajaa pitää huolta lapsista. Osa on päivävuorossa, osa yövuorossa. Orpokodissa työskentelee myös keittäjä sekä pari toimistotyöntekijää. Kaikki tämä työ maksetaan avustusten avulla. Toivon, että Sharone löytää Suomesta toiminnalleen riittävästi tukijoita, jotta toiminta voi jatkua menestyksekkäästi tulevaisuudessakin.

Iltakävelyllä

Kireka -kukkula on yksi Kampalan monista kukkuloista. Sen päällä on adventisteilla hieno ja hyvinhoidettu keskus, jossa oli kirkko, eri-ikäisille oppilaille kouluja, asuntola, radioasema sekä ADRA Ugandan toimisto. Kävimme kukkulalla iltakävelyllä. Ihana alue!

Oli kiinnostavaa nähdä tämä kampus, sillä olen asunut vastaavanlaisessa paikassa lukiovuodet, Toivonlinnassa, Piikkiössä. Toivonlinnakin sijaitsee hyvin rauhallisella alueella meren rannalla. Ihana alue sekin. Sieltä minulla on paljon hyviä muistoja. ❤️

Markkinapäivä

Eilen oli markkinapäivä täällä Kirekassa. Lähdin käymään siellä ystäväni kanssa. En tarvinnut sieltä oikein mitään, mutta oli kiinnostavaa nähdä, mitä siellä oli myynnissä.

Markkinat olivat aivan radan vieressä. En tiedä, oliko se rata käytössä, mutta siellä ne markkinat kuitenkin olivat. Myynnissä oli vihanneksia sekä kaikenlaista sellaista tavaraa, mitä ihmiset tarvitsevat arkisessa elämässään: vaatteita, kenkiä, lakanoita, pyyhkeitä, verhoja, kosmetiikkaa, koruja yms. Leluja siellä ei ollut myynnissä. Niitä täällä harvemmin näkee missään myytävän.

Minä herätän aina vaaleudellani suurta huomiota. Aina, kun astun ulos ovesta, kuulen sanan muzungu jostain. Niin myös tuolla markkinoilla. Ihmiset myös tuijottavat. Se alkaa tuntua täällä noin kuukauden oltuani jo rasittavalta. Aluksi on ihan kuninkaallinen olo, kun saa paljon huomiota osakseen, mutta kun se on kokoaikaista, alkaa se rasittaa. Miksei minua voi vaan kohdella ihmisenä? Miksi minua pitää kutsua ihonvärini mukaan, valkoinen? En voi sille mitään. Vaikka olen täällä auringossa, en edes rusketu kunnolla. Olen ja pysyn tällaisena.

Paluu takaisin Kampalaan

Oli aika matkustaa takaisin Kampalaan. Meille oli kerrottu, että aamulla klo 9 lähtee postibussi, mutta kun porhalsimme ystäväni kanssa moottoripyörätakseilla postille, saimmekin kuulla, että tänään postibussi ei kuljekaan. Meidän piti saada nopeasti selville, millä pääsisimme Gulusta Kampalaan. Joku osasi kertoa lähtöajan ja -paikan, joten otimme taas moottoripyörätaksit ja porhalsimme niillä nopeasti toiseen paikkaan. Onneksi ehdimme, mutta ihan liikaa aikaa ei meille ei jäänyt.

Tällä kertaa bussissa näytettiin jotain hassua elokuvaa. Bussinkuljettaja ajoi reipasta vauhtia, eikä turhaa pysähdellyt ruoanmyyntipaikoissa. 

Kesken elokuvan joku mies nousi ja alkoi saarnata. Hän puhui saarnassaan siitä, miten usko Jeesukseen toisi uskovalle Jumalan siunauksia ja sitä myöten auttaisi vaurastumaan (Gospel of prosperity). Tähän teologiaan olen törmännyt täällä Afrikassa useammin kuin kerran. Mies puhui antaumuksella myös homouden kauheudesta. Hän oli lukenut jostakin lehdestä, että länsimaissa hyväksytään homojen avioliitto ja homoparien siunaaminen kirkoissa. Tässä teemassa hän märehti jonkin aikaa, kunnes hän siirtyi selvittelemään isä jumalan ja Jeesuksen eroa. En ole ollenkaan varma, oliko hänen tulkintansa Raamatun mukaista, mutta pitkään hän siitä tykkäsi puhua. Alun vaurastumispuheen jälkeen hän palasi uudestaan rahakysymykseen. Hän muistutti, kuinka rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan ja kuinka kristinuskossa tärkeää ei olekaan materia vaan usko Jeesukseen. Heti tämän jälkeen mies lähti kiertämään bussissa ja keräsi ihmisiltä kolehtia itselleen. Joku matkustaja antoikin. Kun saalis oli kovin pieni ja bussissa istuva väki kovin hiljaista, mies vielä jatkoi saarnaansa uusilla aiheilla. Hän toivoi, että matkustajat antaisivat elämänsä Jeesukselta siellä bussissa ja sillä samaisella hetkellä. Kukaan ei osoittanut mitään merkkiä, että juuri nyt pitäisi niin tehdä. Mies ilmeisesti luovutti, piti vaan lyhyen rukouksen ja istahti paikalleen. Siinä hän istui hiljaa lopun matkaa. Elokuva-ajasta hän käytti ainakin 30 min ellei kauemminkin saarnaansa.

Tämä oli taas yksi juttu, mitä ei ikinä voisi tapahtua Suomessa. Mutta tämä ei olekaan Suomi, vaan Uganda. Täällä voi sattua kaikenlaista odottamatonta. 

Ohitimme kosken nimeltä Karuma Falls matkalla Gulusta Kampalaan. 

Tilkkutyökokeiluja

Ennen matkaani kävin Espoossa Ommel-tapahtumassa. Osallistuin siellä tilkkutyöpajaan, jossa tein nuppineulatyynyn Afrikan reissulleni. Kun pajan vetäjät kuulivat, että lähden Afrikkaan ja vedän siellä ompelupajan, halusivat he osallistua projektiini jollain lailla. He antoivat minulle mukaan loput tilkkutyökankaat. Kiitos Espoon tilkkutyökillallan naisille!

Jossakin sopivassa välissä esittelin tytöille tekniikan. Jokainen teki itselleen oman neulatyynyn. Lisäksi ompelimme kasan pannulappuja, joista tuli mielestäni todella kauniita. Pannulappu on sellainen työ, jota tytöt voisivat valmistaa myyntiin ja saada siitä vähän tuloja. Toivottavasti tekevät niin.

Projekti saatiin loppuun

Vierailijana kirkossa

Tänään osallistuin kirkonmenoihin siinä samassa kylässä, jossa olen pitänyt ompelupajaani. Gloria pyysi minut sinne ja tahdoin kunnioittaa hänen toivettaan.

Paikalla oli todella vähän väkeä, vain muutama aikuinen ja lapsia. Kirkonmenot olivat kuitenkin aivan samat kuin jos paikalla olisi ollut monta sataa ihmistä. Oli aika rukoukselle, lauluille, todistuksilla ja saarnalle. Saarna oli hyvä, mutta tosi pitkä. Suomalaisiin saarnoihin verrattuna se oli ainakin kaksi ellei kolme kertaa niin pitkä, kuin mitä meidän saarnat ovat. Minulla on tottumista näihin pitkiin puheisiin.

Glorian ja Irenen äiti kertoi kahteen otteeseen elämästään, siitä, miten oli selvinnyt sodan aikana ampumiskohtauksesta ja palavasta autosta sekä siitä, mistä hän sai apua silloin, kun ensimmäisen lapsen syntymän aika oli. Tälläisten tarinoiden kuuleminen todella auttaa ymmärtämään, millaista elämä sodan aikana ja köyhänä on. Ihminen on sama kaikkialla huolimatta siitä, onko hän rikas vai köyhä, elääkö sodan keskellä vai rauhan ympäröimänä. Ihminen tarpeineen ja tunteineen on sama.

Minäkin pidin pienen puheen. Kerroin, millaisesta Suomessa on ja siitä, mikä minut toi Guluun. Myös herra Bosco halusi sanoa sanansa. Hän kiitteli minua omassa puheessaan ja sanoi olevansa erittäin tyytyväinen siihen, mitä olen tyttöjen kanssa viikon ajan tehnyt. Sanat lämmittivät minua syvästi.

Gloria saatteli minut hostellille. Matkalla keskustelimme mm. ugandalaisten uskosta taikauskoon. He kutsuvat sitä sanalla angerwish. Taikausko elää vahvana jopa kristittyjen joukossa. Jotkut pastorit hyödyntävät sitä ja pyytävät rahaa palveluksistaan. Kyllähän meilläkin Suomessa on taikauskoa, mutta täällä se tuntuu elävän vahvana.