Ensimmäinen päivä kentällä
"Haluatko mukaan kotikäynneille meidän opettajien kanssa?" Milla kysyi minulta. "Tottakai haluan!" vastasin. "Sinne mennään sitten boda bodalla eli mopotaksilla", jatkoi Milla. "Selvä!" vastasin ja tunnustelin, miltä ajatus tuntui vatsan pohjassa.
Caring Handsin opettaja Shallon kutsui kaksi boda bodaa, minä sain kypärän päähäni ja sitten lähdettiin! Kuljettaja huomioi sen, että olin ensikertalainen ja ajoi suhteellisen hitaasti. Tie oli päällystämätöntä punaista maata, siinä oli syviä uria ja koloja, joita kuljettaja kierteli. Isolla tiellä puikkelehdimme isojen ja pienien autojen väleissä, pysähtelimme ruuhkassa ja jatkoimme matkaa. Lopulta saavuimme perille pieneen kylään ison kaupungin kyljessä.
Kylän talot oli rakennettu karkeista punatiilisistä tiilistä ja ne olivat hyvin lähellä toisiaan. Useimmat talot olivat hyvin pieniä. Niissä oli kenties yksi tai kaksi huonetta ja pieni varasto. Pihamaalla odottelivat pestävät lika-astiat, jaloissa ja poluilla juoksentelivat puolipukeiset lapset.
Talojen ympärillä tepasteli tipuja ja kanoja, jossain makoili kissa, vähän etäänpänä vihreämmällä pellolla lehmiä.
Talojen yhteydessä oli pieniä puutarhoja, joissa asukkaat kasvattivat vihanneksia ja hedelmiä. Sain kuulla, että siellä kasvatettiin papayaa, granaattiomenaa, avokadoa, banaaneja, jamsia, erilaisia papuja ja sokeriherneitä. Talojen läheisyydessä olevalla pelloilla kasvatettiin riisiä, sokeriruokoa ja bataattia. Perheet olivat siis hyvin omavaraisia.
Vierailumme tarkoitus oli käydä viiden naisen luona ja kartoittaa tietoa siitä, miten Caring Handsin antama koulutus ja tuki on heitä auttanut. Kolme heistä on Caring Handsin pienlainat avulla aloittanut kasvattamaan possuja. He muodostavat kimpassa tiimin.
Naiset ovat oppineet Caring Handsin koulutuksen avulla säästämistä ja yritystoimintaa. Tiukan paikan tullen he voivat lainata rahaa siitä tiimistä, siitä ryhmästä, johon he kuuluvat. Ryhmän jäsenet pitävät toisistaan huolta.
Naisten tulot mahdollistavat sen, että heidän lapsensa pystyvät käymään koulua. Koulu sinänsä on Ugandassa ilmainen, mutta siitä huolimatta vanhempia velvoitetaan maksamaan erinäisistä jutuista.
Noista viidestä naisesta, joiden tiedot meidän tuli kartoittaa, tapasimme kolme. Kahdella heistä oli puoliso, yhden mies oli vasta kuollut onnettomuudessa. Hän, Barbara, oli jäänyt neljän lapsen kanssa yksin. Nainen oli iloinen, mutta varmasti kovin yksin ja avuton pienten lastensa ja arjen haasteiden kanssa.
Nämä ihmiset olivat aivan ihania, mutta heiltä puuttuu kaikki sosiaalinen turva, jota Suomessa annetaan vähävaraisille ihmisille. Ugandassa varattomat ovat aivan omillaan. Millan mukaan nämä ihmiset tyytyvät osaansa ja alistuvat siihen, mitä on ja heille tapahtuu. He uskovat, että näin on tarkoitettu, vaikka oikeasti moni asia voisi olla pienellä avulla ja hoidolla pelastettavissa.
Retken lopussa säikäytin yhden pikkuisen kalpeudellani. Lapsi huusi kaihuissaan! Äitinsä vaan nauroi ja yritti tuoda lastaan lähemmäksi ja antaa minun tervehtiä häntä. Lapsen huuto vain kasvoi ja kasvoi ja hän rimpuili entistä kovempaa! Nauroin aivan katketakseni ja lähdin kävelemään reippaammin poispäin, jotta lapsi voisi rauhoittua. Voi raukkaa! Kalpea kummitus oli tullut kylään!
Matkan takaisin me teimme matatulla, pikkubussilla, ja loppumatkan vielä boda bodalla. Olipa meillä hyvä reissu! Huomenna uudet seikkailut!
